22. lokakuuta 2012

Mies joka putosi Maahan

Ihmiskunta on jumissa maapallolla


Kaareutuvassa horisontissa planeetan sininen kajo, selän takana avaruuden tihkumaton pimeys, ympärillä läpitunkeva kylmyys. Pelkkää hiljaisuutta, vain yksinäinen mies liikkumatta avaruuspuvussaan. "I'm going home now", mies sanoo mikrofoniinsa. Sitten pieni ponnistus, ja hän syöksyy kohti maankamaraa.

Uskalikko Felix Baumgartner hyppäsi viikko sitten sunnuntaina 39 kilometrin korkeudelta maahan. Vapaapudotuksen kokonaispituus oli 36 529 metriä. Putoamisvauhti oli kovimmillaan 1 342,8 kilometriä tunnissa eli noin eli noin 373 metriä sekunnissa. Äänen nopeus ilmassa on noin 343 metriä sekunnissa, ja Baumgartnerista tuli ensimmäinen ihminen, joka ilman moottoreiden voimaa rikkoi äänivallin rajan. Noin kolme kilometriä ennen maahantuloa hän avasi laskuvarjon ja leijaili turvallisesti alas aavikolle Yhdysvaltain New Mexicon osavaltiossa, lähellä ufotarinoistaan kuuluisaa Roswellia.

Temppu oli äärimmäisen vaarallinen, sillä 19,2 kilometrin korkeudessa sijaitsee niin kutsuttu Armstrongin raja, jonka yläpuolella vesi kiehuu ruumiinlämmössä. Puvun ansiosta ennätyshyppääjä Baumgartnerin veri ei kiehunut, eikä hänen vartalonsa turvonnut. Pienikin tekninen vika laitteistossa olisi voinut aiheuttaa tukehtumiskuoleman, ja ongelmat laskuvarjossa kuolettavan törmäyksen maanpintaan. Niin ikään vapaasta pudotuksesta mahdollisesti seurannut tajuttomuus tai sukeltajantauti olisi voinut koitua Baumgartnerin kohtaloksi. Stratosfäärissä myös ultraviolettisäteilyn määrä on paljon suurempi kuin maanpinnalla.

Seurasin livelähetystä lumoutuneena, vaikka ensimmäiset pari tuntia kuvattiin vain kaasupallon avulla ilmaan kohoavaa kapselia, joka kuljetti Baumgartneria kohti korkeuksia. Ruudulla näkyi lukuja, kuten ilman kylmyys ja kapselin saavuttama korkeus. Radioäänenä kuului "lennonjohdosta" vastaavan 84-vuotiaan Joseph Kittingerin ääni. Vielä sunnuntaina Kittinger piti hallussaan pisimmän vapaahypyn ennätystä, sillä hän oli vuonna 1960 tullut alas taivaalta yli 31 kilometristä. Kittinger putosi muuten maahan myös Vietnamin sodassa, joutui Vietkongin vangiksi ja passitettiin kidutettavaksi pahamaineiseen "Hanoi Hiltoniin".

Alun perin Baumgartnerin piti hypätä noin 36 kilometristä, mutta kapseli vain jatkoi kohoamistaan lähelle 40 kilometriä. Aloin ihmetellä, että mitä jos kaasupallo vain nousee ja nousee ja vie kapselin mennessään? Viimein pallon korkeus vakiintui ja Baumgartner aloitti viimeiset valmistelut. Kittinger antoi täsmällisiä ohjeita ja kannusti Baumgartneria mahtavan umpiamerikkalaisilla "That's my boy!" -välikommenteillaan. Sitten ilmaantui ongelmia, kun Baumgartner ei ilmeisesti saanut jotain letkua irti tai kytkettyä. Kittinger toisti ohjeensa ja terävöitti äänenpainoaan. "Ovi kyllä aukeaa, kun saat kaiken kuntoon", Kittinger rauhoitti Baumgartneria ja minua.

Lumoavinta hypyssä oli sen esteettisyys. En voinut olla miettimättä, että tältäkö ihmisistä tuntui vuonna 1969 kun he seurasivat ensimmäistä kuulentoa. Koko avaruushyppy näytti ja tuntui epätodelliselta. Tuli samanlainen olo kuin syyskuussa 2001, kun lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. Aivot eivät tahtoneet uskoa, että tämä todella tapahtuu. Kuvat kapselista ja miehestä seisomassa avaruuden kynnyksellä näyttivät kohtauksilta tieteiselokuvasta. Omituisella tavalla mieleen tuli myös Supermies, joka tietenkin on mukaelma Kristus-hahmosta. Bryan Singerin juliste vuodelta 2006, sekä uuden Supermies-elokuvan traileri. Baumgartnerissa oli melkein jotain jumalallista, kun hän seisoi planeettamme yllä. "Yllä" on tietenkin epätosi määritelmä, sillä avaruudessa ei tietenkään ole olemassa sellaisia paikkoja kuin "yläpuolella" ja "alapuolella".


Superman returns -elokuvan
mainosjuliste vuodelta 2006.

Hurjaa on, että Baumgartner todella kävi ihmiskunnan äärirajoilla. Baumgartnerin avaruushyppy sai väkisin miettimään sitä, miten ihmeellistä on kököttää tällä sinisellä planeetalla muutaman miljardin muun Homo sapiensin kanssa. Ihminen on käynyt muutaman kerran kuussa, kiertänyt Maata sukkuloilla ja raketeilla ja nyt suunnitteilla on matka Marsiin. Niin suuria ponnistuksia kuin nämä ovatkin, se on vähän kuin työntäisi nenänsä ulos postiluukusta ja sanoisi käyneensä ulkomailla. Emme ole käyneet kaukana, emmekä ehkä koskaan käykään.

Voyager 1 -luotain on Maasta kauimpana oleva ihmisen lähettämä kone. Se lähetettiin avaruuteen vuonna 1977. Vasta muutama kuukausi sitten se pääsi ulos Aurinkokunnastamme ja leijuu nyt tähtienvälisessä välitilassa. Voyager 1 on siis se kuuluisa luotain, jonka mukana kulkee ihmiskunnan viesti avaruuden toisille sivilisaatioille. Voyagerin mukana olevalle kultaiselle levylle on tallennettu tietoa ihmiskunnasta, mm. puhetta, musiikkia ja kuvia. Levylle piti tulla valokuva alastomasta miehestä ja naisesta, mutta tätä pidettiin Amerikassa niin säädyttömänä, että Nasa joutui jättämään kuvat matkasta pois. Avaruusolennot joutuvat tyytymään siis omiin tuhmiin kuviinsa.

Tutkijat ovat arvioineet, että Maan kaltaisia planeettoja voisi olla pelkästään kotigalaksissamme Linnunradassa miljardeja. "Kultakutrivyöhykkeeksi" kutsutaan aluetta, jolla planeetan olosuhteet olisivat elämälle suotuisia. Esimerkiksi planeetan kiertoradan on oltava riittävän lähellä tähteä, jotta planeetalla voi olla sulaa vettä, mutta riittävän kaukana tähdestä, ettei planeetan pinnalla ole liian kuumaa tai pelkkää sulaa laavaa. Ensimmäinen elämän perusvaatimukset täyttävä aurinkokuntamme ulkopuolella oleva planeetta havaittiin vasta vuoden 2011 keväällä. Planeetta sijaitsee Skorpionin tähdistössä 22 valovuoden päässä Maasta. Viime vuonna tutkijat paikansivat myös toisen planeetan, jossa lämpötila pysytteli 50 asteen paikkeilla. Planeetta sijaitsee Velan tähdistössä noin 36 valovuoden päässä.

Nuo planeetat ovat kosmisella kartalla aivan naapurissa, mutta ihmisen mittakaavassa uskomattoman kaukana. Avaruuden etäisyydet ovat totisesti sekä ammottavia että kammottavia. Vertailun vuoksi: Voyager 1 loittonee Aurinkokunnasta noin 17 kilometriä sekunnissa. Ei se nyt ole huono vauhti edes Top Gearin Stigille, mutta jos se olisi esimerkiksi matkalla Maasta katsottuna lähimpään tähtijärjestelmään Alfa Centauriin reippaan 4 valovuoden päähän, matkaan kuluisi noin 80 000 vuotta. Lisäksi etäisyydet kasvavat jatkuvasti, sillä tämänhetkisen tiedon mukaan galaksit erkanevat toisistaan. Siksi tähtitaivaamme pimenee pikkuhiljaa.

Ihmistä kiehtoo tietenkin kysymys, onko tuolla jossain joku. Toistaiseksi varmoja yhteydenottoja ulkoavaruudesta ovat saaneet vain yksittäiset, hieman eksentriset henkilöt. Luotettavaa havaintoa ei kuitenkaan ole saatu. Fermin paradoksi on maailmankaikkeuden älyllisen elämän olemassaoloon liittyvä paradoksi. Se menee suurin piirtein näin: Kun avaruudessa lasketaan olevan lukemattomia galakseja, ja yhdessäkin galaksissa arvioidaan olevan miljardeja planeettoja, miksi emme ole havainneet älyllisen elämän merkkejä? Eräs vastauksista on, että me todella olemme yksin. Älyllisen elämän vaatimukset ovat niin kovia, etteivät olosuhteet yksinkertaisesti mahdollista sitä kuin hyvin, hyvin epätodennäköisissä tapauksissa. Emme ole kuulleet muista, sillä muita ei ole. Tässä ajatuksessa on jotain hyvin lohdutonta. Ihmiskunta olisi kuin sadun Pikku prinssi planeetallaan.

Todistusaineiston puuttumisesta huolimatta voi ajatella myös toisin. Viimeisen 300 vuoden aikana tehdyt tieteelliset löydöt ovat riisuneet ihmiskunnalta vähitellen sen ainutlaatuisuutta. Emme ole ole maailman napa, emme ole Aurinkokunnan napa, emme ole edes muista nisäkkäistä niin kaukana.  Linnunradallakin kellumme hiukan syrjässä, kosmisessa tienposkessa. Ja galaksimme on vain yksi lukemattomista galakseista. Nyt on todistettavasti löydetty myös planeettoja, jossa elämälle ainakin sen alkeellisimmissa muodoissa olisi mahdollisuus. Ehkä siksi olisi hiukan omahyväistä ajatella, että olisimme universumin älykkäin laji. Tiedon syvetessä saatetaan myös havaita, että oma määritelmämme "elämälle" on liian rajoittunut. Ehkä elämän ei tarvitsekaan perustua veteen tai valoon. 

Jos ihminen joskus lähtee taittamaan pitkää avaruusmatkaa, avaruuden etäisyydet käytännössä sanelevat sen, että ihminen lajina muuttuu matkalla. Reilusti alle valon nopeutta matkatessa reissu minne tahansa avaruuden kolkkaan veisi satojatuhansia ellei miljoonia vuosia. Ihmisen evoluutiossa ehtisi tapahtua tuossa ajassa valtavia muutoksia, jos matkasta selvittäisiin edes elossa. Tai ehkä matkustajat syväjäädytettäisiin, mutta kuka olisi varma mitä tapahtuu kun ihmisenkaltainen kokonaisuus pakastetaan pariksi miljoonaksi vuodeksi? Emme ehkä sulatettaessa olisi enää aivan tuoreita ja uudenveroisia. Kolmas vaihtoehto olisi vieläkin enemmän science fictionia. Siinä versiossa ihminen ei tekisi matkaa biologisena oliona, vaan jonkinlaisena datapakettina. Tällöin aivot tai yksilön "tietoisuus" olisi onnistuttu siirtämään johonkin tyystin toisenlaiseen muotoon. Tällöinkin olisimme jo kaukana siitä kävelevästä karvaisesta otuksesta, jota hieman omahyväisesti kutsumme Homo sapiensiksi.

Toistaiseksi ihmiskunta on totaalisen jumissa tällä Telluksella. Ympärillä on julma, kylmä, pimeä ja kenties ääretön avaruus. Tämä on ainoa planeetta mikä meillä on, joten ehkä meidän pitäisi pitää siitä hiukan parempaa huolta. Ehkä Baumgartner ja ne harvat, jotka ovat tuolla taivaalla käyneet, osaavat meitä muita paremmin arvostaa näkemäänsä. Sinisen planeettamme elämää, kuhinaa, niitä uskomattomia ihmeitä mitä se asukkailleen tarjoaa. Sillä muualla on vain "suunnaton autius", kuten astronautti Buzz Aldrin kuvasi näkymää seisoessaan kuun pinnalla vuonna 1969.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti