Tapa se!

Lätkätappelut ovat kehnoa väkivaltaviihdettä, mutta huomiotaloudessa on tehtävä kaikkensa.  

Ensin Kylli-tädin hengessä pieni kuvitteellinen tarina. Olipa kerran samassa korttelissa kaksi ruokakauppaa, K-kauppa ja Alepa. Kilpailu liikkeiden välillä on kovaa, ja kauppiaat nokittelevat toisiaan suomalaisen elintarvikebisnekseen sopimattomilla tavoilla, esimerkiksi terveellä hintakilpailulla. Eräänä lauantaina K-kaupan kauppias komentaa lihatiskin kaverin telomaan Alepan hitaankassan söpön pojan. ”Tapa se, tapa se kusipää!”, K-kauppias huutaa alaiselleen monimerkityksellisesti ja jatkaa hunajabroileripakettien pinoamista kylmäkaappiin. Lihatiskin kaveri tekee työtä käskettyä ja hakkaa mummojen suosikin tajuttomaksi hevi-osaston hyllyjen väliin.

Seuraa mediakohu, seuraa lööppijulkisuus. Kansakunta keskustelee ruokakaupoista. Kaupan alan toimintatapoja paheksutaan laajalti. Osa ihmisistä haluaisi kieltää ruokakaupat, mutta osa K-kaupan kanta-asiakkaista on innoissaan turpakäräjistä: ”Jumalauta nyt sai Alepan suklaasilmä nekkuunsa!” Kansalaiset, jotka eivät ole koskaan käyneet ruokakaupassa ilmoittavat, etteivät enää koskaan aio käydä ruokakaupassa. Urheilukommentaattorit nakuttavat pikaviestejä Twitteriin. Hyvä mediaspektaakkeli ei koskaan synny tyhjästä. Elintarvikkeiden vähittäismyynnin Johtava Foliohattu spekuloi, että kassapojan teloituskäsky on tullut Keskon pääjohtajalta asti. Poliisi kiinnostuu turpakäräjistä. Jopa eduskunnassa halutaan tietää, mitä maamme kivijalkakaupoissa oikein tapahtuu. Vain myyjät, kauppiaat ja tukkuliikkeiden johtajat ovat hiljaa kuin kusi sukassa. Muutamalta eläkkeellä olevalta myyntitykiltä nyhdetään väkisin ulos viisauksia, kuten ”en minäkään sentään hitaankassan poikaa olisi telonut”. Kerran Amerikassa käyneen valkeakoskelaiskauppiaan mukaan syy on markkinavoimien.  

Puolentoista viikon loiskiehunnan jälkeen Kaupan keskusliitto jakaa tuomiot. Lihatiskin kaverille mätkäistään palkatonta pakkolomaa (”mitäs läksit”) ja kauppias saa nuhteet (”Emme löytäneet todisteita käskyttämisestä, tai olihan meillä se video, mutta ei me sitä katsottu kun Miehen puolikkaat alkoi 19.30”). Kaupan Keskusliiton puheenjohtaja toivoo, ettei virkavalta enää sekaantuisi tapaukseen, sillä kyse on kaupan alan sisäisestä koodistosta, ja asiat tulisi selvittää oman väen kesken. Keskusliitto harmittelee, että törkeistä väkivaltaisuuksista uutisoidaan, sillä törkeiden väkivaltaisuuksien uutisoinnista seuraa helposti se käsitys, että kaupan alalla tapahtuisi törkeitä väkivaltaisuuksia. Jos kaupassa pahoinpidellään kaupan työntekijöitä, niin eihän se kenellekään muulle kuulu, ainakaan oikeuslaitokselle, kauppiaiden saunavuorolla jupistaan. Illan viimeisen ilmaveivin aikana joku kauppias syyttää mediaa, ja saa hyväksyviä päännyökytyksiä kollegoiltaan.

Lopputuloksena kaupan kanta-asiakaskortteja tilataan ennätysmäärin, ja asiakkaita saapuu niin K-kauppaan kuin Alepaan ihmettelemään menoa. ”Kun taju kankaalle vilahtaa, niin raha kirstuun kilahtaa”, nimettömäksi jäävä kauppavaikuttaja runoilee kauppiaiden vuosiristeilyllä myöhemmin. Tai ainakin melkein, sillä lihatiskin kaverin määräaikaista työsuhdetta ei jatketa. Sen pituinen se.  

Sitten takaisin tosielämään. Jos joku on ollut viime viikot suunnittelemassa Suurta Suomalaista Potilastietojärjestelmää, eikä ole huomannut mistä on puhuttu, kertaan lyhyesti tapahtumat. Jokerien rivimies Semir Ben-Amor teloi HIFK:n kapteenin, maajoukkuelegenda Ville Peltosen European Trophyn Jokerit–HIFK-ottelussa pari viikkoa sitten. Tapahtumaa oli edeltänyt joukkueiden päivää aiempi peli, jossa järki oli molemmilla joukkueilla jo osittain irronnut Jofasta. Tilanteen voi käydä katsomassa täällä. Ilta-Sanomien urheilun CSI-ryhmä tuunasi videonauhalta esiin todisteet siitä, että ihan spontaanisti Ville Peltosta ei jäähän pantu. 

SM-liigan kurinpitoryhmän tuomiot jaettiin keskiviikkona. Aiemminkin SM-liiga on jakanut pitkiä tuomioita väkivaltaisesta käytöksestä. HIFK:n Ari Lähteenmäki sai jääkiekon pääsarjan kaikkien aikojen pisimmän 27 ottelun pelikiellon pahoinpideltyään Jokerien puolustajan Petri Lampisen 1986. Kymmenen vuotta myöhemmin JyP HT:n Thomas Sjögren hakkasi Kalpan Tommi Kovasen tajuttomaksi harjoitusottelussa. HIFK:n päävalmentaja Ismo Lehkonen teki vuonna 2000 historiaa saamalla Suomen ensimmäisen toimitsijakiellon väkivaltaan yllyttämisestä. Jatkoaika-sivuston keskustelupalstalla voi lukea lätkäfanien mietteitä SM-liigan kaikkien aikojen rumimmista teoista. Oma suosikkini on ”liigan sulkeminen”. 

Jääkiekko on vauhdikas pallopeli. Jääkiekko on kovien miesten kontaktilaji. Jääkiekko herättää suuria ilon ja surun tunteita. Jääkiekko synnyttää muistorikkaita yhteisiä hetkiä. Mutta samaan aikaan suomalaiseen jääkiekkoon on pesiytynyt ilmiöitä, joita pidän vastenmielisinä: sotahistorialla liehakointi, känniset suomipojat, väkivallan ihannointi ja Lapin Kulta -olut.

Jääkiekko on myös väkivaltaviihdettä. Jääkiekosta pidetään, koska siihen on annosteltu sopivasti väkivaltaa. Se on tällä mittarilla mitattuna jossain golfin ja vapaaottelun välissä. Kunnon puhdas taklaus ja sitä seuraava noheva rysäys pleksiä päin saavat yleisön hurraamaan. Välillä pienempi kaveri tuupataan tylysti maalin edustalta pois. Sitten kahvataan ja kampitetaan. Tällainen ”säännöstelty väkivalta” kuuluu jokaiseen kamppailulajiin, jollainen jääkiekkokin on. Jääkiekon sääntökirjassa on määritelty rangaistukset esimerkiksi huitomisesta, väkivaltaisuudesta, kohtuuttoman kovasta pelistä ja tappelusta. Luullakseni tenniksen säännöissä tällaisia ei ole. Juuri se seikka, että jääkiekossa on niin kamppailulajin kuin palloilulajin DNA:ta, tekee siitä eräänlaisen mustan joutsenen muiden lajien joukossa. Se ei ole oikein lintu eikä kala.  

Lajin ammattilaiset ja fanit ymmärtävät, että lätkään kuuluvat myös tappelut. Täydellisenä jääkiekon amatöörikatsojana jakaisinne kolmeen kastiin, spontaaneihin, puolispontaaneihin ja järjestettyihin tappeluihin. Spontaaneja tappeluita ”sattuu”, koska välillä tunteet kuumenevat ja jääkiekossa on hyväksyttyä purkaa niitä tappelemalla. Jalkapallossakin kuohuu useasti, mutta kukaan pelaaja ei tinttaa kollegaa tajuttomaksi kentän laidalle. Puolispontaaneja tappeluita ”sattuu”, koska pelaajat kokevat mielestään epäoikeudenmukaisuutta eli vastustajan tekemiä koiruuksia ja tuomarien väärin menneitä tuomioita. Silloin kuppi saattaa mennä yli, mutta jälleen kerran nimenomaan jääkiekossa on moraalisesti sallittua lähteä hakemaan oikeutta pudottamalla hanskat jäähän. Järjestettyjä tappeluita ”sattuu” koska tappelut ovat hyvä keino rikkoa vastustajan peliä, herätellä omaa joukkuetta tai järjestää taitava kaveri ulos pelistä. Tappeleminen on siis tapa pelata peliä. Näin väkivalta de facto kuuluu jääkiekon pelikirjaan. Järjestettyjen tappeluiden äärimmäisessä nurkassa ovat tempaukset, joissa vastustajan pelaaja yllätetään pahanpäiväisesti, ”teloitetaan”, kuten jääkiekkokielellä sanotaan.

Jääkiekon sisällä on oma nujakointiin erikoistunut ammattikunta, ns. poliisit. ”Poliisi” on pelaaja, joka huolehtii ettei oman joukkueen taitavimpiin pelaajiin kohdistu rumia otteita. Suomalainen jääkiekkotermi poliisi on tietysti aivan väärä. Amerikoissa tappelijoita kutsutaan rehellisesti termillä goon, joka tarkoittaa myös gangstereiden kovaotteista apuria. Kun tilanne tai valmentaja vaatii tappelua, ruvetaan tappelemaan. Viime vuoden lopulla Veikkaaja-lehdessä oli ansiokas juttu ex-kiekkoilija Sami Heleniuksesta, miehestä jonka matsit alkoivat yleensä vasta tuomarin katkaistua pelin. Helenius pelasi NHL:ssä 155 ottelua, teki kaksi maalia ja istui jäähyllä 260 minuuttia. Veikkaajan jutussa Helenius kertoi muistavansa jokaisen tappelunsa (niitä oli kymmeniä). Aina ennen tappelua Heleniusta pelotti. Heleniuksesta tuli sittemmin koulunkäyntiavustaja Keravalle. Oletan, että hän saa edelleen jullit kuriin.

Tappeluille on jääkiekossa myös kaupallisia motiiveja. Niillä vahvistetaan tuotteen – joukkueen, sarjan tai lajin – brändiä. (VAROITUS seuraa tämän tekstin ainoa moraalinen närkästys!) Jääkiekko on laji, jossa vastustajan hakkaamisella tehdään bisnestä, mutta tätä kukaan lajin parissa toimiva ei halua tai saa sanoa ääneen. Minusta nyrkkeily on tässä mielessä huomattavasti lätkää rehellisempi laji. Jos olisin kyynikko, sanoisin että niin Jokerit kuin HIFK maksimoivat median huomion ja yleisön kiinnostuksen parin viikon takaisella tempauksellaan. Mikä markkinointikoneiston ilmaveivi se olikaan! Viikolla Helsingin Sanomat uutisoi, että Jokereiden ja HIFK:n kausikortteja on jo myyty ennätyksellisen paljon. Tätä on elämä huomiotaloudessa. Tosin Ben-Amor ei taida näistä rahoista paljoa saada.

On selvää, että osa katsojista, valmentajista ja varmaan pelaajistakin nauttii lätkän nyrkkeilyspedeilystä. Spedeilyähän se on, sillä hokkarihemmot eivät ole kovin kummoisia tappelijoita – he tuskin pärjäisivät nyrkkeily- tai vapaaottelukehässä kovin montaa sekuntia. Tässä mielessä lätkätappelu on varsin kehnoa väkivaltaviihdettä. Jos haluan nähdä raavaiden miesten lyövän toisiaan, menen katsomaan nyrkkeilyä. Jääkiekon myyminen väkivaltaviihteenä onkin riskaapelia toimintaa. Väitän, että keskiverto katsoja haluaa nähdä maaliverkkojen heiluvan, ei nyrkkien. Jääkiekkoa on vaikea myydä koko perheen tuotteena satunnaisille kävijöille, jos suurimmat uutiset lajista sisältävät sellaisia sanoja kuten pahoinpitely, poliisitutkinta ja väkivalta.

Ymmärrän, että jääkiekkoväen on vaikea puhua avoimesti ja rehellisesti lajiinsa sisäsyntyisesti kuuluvasta väkivaltaisuudesta. Silti on hämmästeltävä, miten monessa suhteessa jääkiekosta leipänsä ansaitsevat muistuttavat mafian jäseniä. Jos (iso jos) olen ymmärtänyt oikein, taktiikkataululla ja ”boksissa” Meidän peli tarkoittaa kiekkokontrolliin perustuvaa tapaa pelata jääkiekkoa. Meidän pelin ideana on jatkuva pelivälineen hallinta ja pelitempon kontrollointi. Kaukalon ulkopuolella lätkäväen Meidän peli muistuttaa huvittavan paljon italialaista cosa nostraa (”meidän asiamme”). 

Meidän peliin (cosa ludus) sisältyy näkemys, jonka mukaan jääkiekko on irrallinen saareke muusta urheiluelämästä tai yhteiskunnasta. Että jääkiekkoa ymmärtäisivät tai sitä saisivat kommentoida vain siihen vihkiytyneet lajiniilot. Että jääkiekollamme todella olisi olemassa jokin ”oma sisäinen koodisto” jonka mukaan tulisi aina toimia. Tähän koodistoon ja sen toteutumiseen ei tulisi puuttua sen enempää toimittajien, fanien, sponsorien, asiantuntemattomien nettikirjoittajien, päättäjien tai viranomaistenkaan. Vain cosa ludukseen kuuluvilla on puheoikeus. Omerta eli vaikenemisen kulttuuri vallitsee muun muassa siitä ilmiselvästä tosi-asiasta, että valmentajat lähettävät vaihtoaitioista pelaajiaan vahingoittamaan tai kostamaan. Missä muussa lajissa urheiluihmiset voisivat käyttäytyä näin ylimielisesti? Jääkiekko on liian vakava asia jätettäväksi jääkiekkoilijoille.

Kaikesta huolimatta ihanaa jääkiekkokautta kaikille, muistakaa antaa pusuja niin kaukalossa kuin kaukalon ulkopuolella.

Lopullinen arvio: "Tuu nyt Tukio itte selvittämään!"