Rakasta jättiläistä

Paras popmusiikki liikuttaa aivoja, sydäntä ja peppua. David Byrnen ja St. Vincentin Love This Giant saa ne kaikki heilumaan. 

Teini-iässä ihmisellä on vahva näkemys, että synkkä popmusiikki on ”syvällistä” ja iloinen popmusiikki ”pinnallista”. Jotkut hupsut ajattelevat näin vielä aikamiehinä. Väitän, että 2000-luvun indie-ilmastossa on helpompi kirjoittaa katu-uskottava surullinen kappale kuin iloinen, mieltäylentävä laulu. Ankeimmillaan koko albumi täytetään alakuloisilla vollotuksilla. Nationalin, Bon Iverin tai Xx:n kaltaiset orkesterit peittelevät sisällön monotonisuutta hiomalla ilmaisuaan täydelliseksi. Tuloksena on ensialkuun ehjiltä kuulostavia albumeita, jotka kohta paljastuvat pelkästään yksitoikkoisiksi. Joskus vähemmän on vain vähemmän. Ei pelkkä äänimaalailu sähköpianolla tee musiikista henkevää.

David Byrne ei ole koskaan langennut tällaisiin kliseisiin poptotuuksiin. ”Haluan saada ihmiset tanssimaan ja itkemään yhtä aikaa”, Byrne on kiteyttänyt. Byrnelle aivot, sydän ja peppu ovat aina olleet yhtä tärkeitä popmusiikissa. Byrnen lisäksi vain harvat lauluntekijät onnistuvat liikuttamaan näitä vempeleitä yhtä aikaa. Onkin harmi, että viime vuosina herra on hellittänyt otetta groove-nappulasta ja keskittynyt vähän turhankin pikkunätteihin sävelmiin. Silti edellinen, yhdessä Brian Enon kanssa tehty Everything that happens will happen today on hänen soolouransa parhaita levyjä.

St. Vincent eli syntymänimeltään Annie Clark on teksasilaisnainen, joka tekee tämän hetken kiihottavinta popmusiikkia. Hänen viimevuotinen Strange Mercy on parhaita poplevyjä pitkään, pitkään aikaan. Kuunnelkaa vaikka mestarillinen Surgeon tai Year of the Tiger. Kesän Flow-festivaaleilla Clarkin rämäpäinen heittäytyminen kolahti minuun paljon kovemmin kuin Feistin ja Björkin taidekoulugimma-show’t.   

Nyt Byrne ja St. Vincent ovat tehneet yhteisen albumin Love This Giant. Byrnen ja St. Vincentin yhteistyö tuntuu luontevalta, sillä he ovat musiikintekijöinä sukulaissieluja. Heidän musiikkinsa on kulmikasta ja tarttuvaa. Molemmat kaihtavat löpöistä sentimentaalisuutta. Kummankin musiikki on älykästä, muttei kirjaviisasta. St. Vincent voisi olla Byrnen musiikillinen lehtolapsi, mutta vertaus ei tekisi oikeutta nuorelle naiselle – niin hienoja lauluja hän tekee, aina itseltään kuulostaen. Niin Byrne kuin Clark ovat korostaneet, että Love This Giant on nimenomaan yhteistyössä luotua musiikkia, ei levyllinen duettoja. Siellä täällä kuulee artistien maneereja, mutta se on vain väistämätöntä.

Duo päätti Clarkin ideasta tehdä levynsä pienelle torvisoittokunnalle. Ajatus vaskipuhaltimista pääinstrumenttina herätti ainakin minussa pelkoa. Marssimusiikkiako ne aikovat tehdä? Ensimmäisenä mieleen tuli Hamina Tattoo, jossa sotilassoittokunnat marssivat ympäri kenttää ja yrittävät svengata. Näky on tahattoman huvittava, ja mitä kevyempää ohjelmistoa orkesterit soittavat sitä kamalammalta lopputulos kuulostaa. Ehkä armeijan koulutukseen pitäisi lisätä zumbausta, niin suomalaiselta sotilaaltakin taipuisi jatkossa musta funk [insert Mannerheim joke here].  

Huoli pois, sillä Love This Giant ei todellakaan ole totista torvensoittoa! Jos Love This Giant olisi väri, se olisi kirkkaankeltainen. Tai sateenjälkeisen sademetsän vihreä. Byrnen ja St. Vincentin Love This Giant sykkii syvää elämäniloa. Se on oivaltava, se on hauska, se on iskevä.  Se on omituinen olematta omahyväinen. Se on kierosti funk. Tämän levyn juju on ehdottomasti sen säksättävässä sykkeessä. 

Yli kuusikymppisen Byrnen laulu kuulostaa edelleen kuivan kirkkaalta, aivan kuin mikrofonin varteen olisi päästetty kajahtanut tiedemies. Kuunnelkaa esimerkiksi Who tai I should watch TV. St. Vincent tuo levylle kevätsateen heleyttä. Hänen äänensä tulee parhaiten esiin upeissa Optimist ja Ice Age -kappaleissa. En ole vielä kahden viikon jälkeenkään saanut selville, mistä lauluissa varsinaisesti lauletaan, mutta arkielämän kummallisuuksista ainakin.

Aina voi tietenkin ruikuttaa, että eihän tämä ole yhtä hyvä kuin Byrnen vanhan yhtyeen Talking Headsin Remain in Light (1980) tai Fear of Music (1979). Ei ole, mutta niitä parempia poplevyjä maailmasta löytyy vain kourallinen. Latinalaisista rytmeistä kiinnostuneen kannattaa etsiä korviinsa myös Byrnen Rei Momo (1989), jossa soi upeasti niin merengue, samba, mambo, cumbia, cha-cha-chá kuin bomba.

Ja mikä tai kuka se Jättiläinen sitten oikein on? Tietenkin televisio.

Lopullinen arvio: Neljä robottitanssimoovvsia.