28. joulukuuta 2012

Vuoden 2012 epäparhaat

Sininen Zeppeliini listaa vuoden tärkeimmät epätapahtumat, epäilmiöt ja epähenkilöt. Listalle mahtuu naziseja, kaliaa, ihanaa velttoilua, tummaa Marskia, Perän avautuminen, maailmanloppu sekäjoukko himasia ja vartiaisia.


Vuoden 2012 epätapahtuma: Maailmanloppu

Vuoden odotetuin tapahtuma ei sitten koskaan tullutkaan. Eteläamerikkalainen Maija oli laskenut päivämäärän väärin, joten tuhannet hirvittävää loppua odottaneet saivat taas pettyä ja mennä maanantaiaamuna palaveriin: "Anteeksi herra pääjohtaja, en valmistellut ppt-esitystä viikonloppuna, sillä uskoin meidän kaikkien kuolevan helvetillisessä tulimyrskyssä."


Vuoden 2012 epäajatus: ”Puolet antaa ja puolet saada - tai puolet saada ja puolet antaa"

Kyllä, ajatus on Pekka Himasen, ja sinäkin olet maksanut siitä.


Vuoden 2012 epätodellinen uutinen: Enkeli-Elisa, Nazisin taistelu, Neea-tyttö, joutsenella lentävä kissa...

Suomalaisessa journalismissa faktat ovat vain tosiasioita. Valitettavasti kaikkia toimittajia ei ole vielä irtisanottu, joten tiedotusvälineet ovat täynnä lyönti- ja asiavirheitä. Tiettävästi Enkeli-Elisa tai hänen vanhempansa eivät kuolleetkaan Nazisin taistelussa, vaan ainoastaan Elisa (nimi muutettu Neeasta). Elisan (nimi edelleen muutettu Neeasta) vanhemmat olivatkin kotona juomassa kaliaa. Kaikki tämä olisi selvinnyt, jos olisimme Turun Sanomat -parodiasivuston sijaan lukeneet Turpaansaatana-sivustoa.


Vuoden epäsovinnaisimmat lausunnot: Juhana Vartiainen

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajasta on tulossa Raimo Sailaksen manttelinperijä kansakunnan tilaa koskevien ikävien väitteiden antajana. Yhden vuoden aikana kohuylijohtaja vaati iäkkäille työntekijöille palkka-alea, syytti kotiäitejä "ihanasta velttoilusta" ja kertoi ottavansa työpaikalla torkut.


Vuoden epäisänmaallinen teko: Tummapaahtoinen Marski

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Murha-Kustaa olikin musta. Nyt savannin yli niin että heilahtaa! Mitä seuraavaksi? Antero Mokka? Kaiken päälle stallari-Yle muutti röyhkeästi itsenäisyyspäivän perinnettä. Ainakin vuodesta 1925 Yleisradio on esittänyt itsenäisyyspäivänä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan kello 14 reikäreikä.


Vuoden epäkohta: Helsinki on ollut pääkaupunkina 200 vuotta

Onneksi Linnan juhlat vietetään Turun linnassa syksystä 2013 eteenpäin. Jatkot Aninkaisten Hesellä.


Vuoden 2012 epäympäristöteko: Talvivaaran vuoto

Otteita Talvivaaran kaivosyhtiön tiedotteista: "Ei täällä mikään joki kummallisesti vaahtoa. Ok, vähän vaahtoaa. Ei täällä mitään lintuja kuole. Ok, vähän kuoleepi uiveloita ja tukkasotkia. Ei täällä mitään raskasmetalleja vesistöön pääse. No joo, uraania tihkuu enemmän kuin teheranilaisessa kemikaliossa. Ei täältä enää mitään vuoda. Ok, vuotaahan täältä vaikkas mitä. Akat hiljaa!"

Erityisesti ihmetytti Talvivaaran kaivoksen johdon vastuunotto. Toimitusjohtaja Pekka Perä (Google-kääntäjän mukaan "John Poop") katosi julkisuudesta kokonaan. Perä koki kovia kriisin aikana, Perää hiillostettiin ja kovisteltiin. Sitten jokin liikahti syvällä Perässä, ja Perä "pyysi anteeksi".


Vuoden 2012 epäromanttisin hetki: Myytinmurtajien Titanic-lautta-testi.

Myytinmurtajat-televisiosarjan pojat selvittivät, että sekä Rose että Jack olisivat molemmat voineet kellua saman puulautan varassa. Uppista.


Vuoden 2012 kansallinen epäonnistuminen: Sofi Oksasen jatkoaikatappio kirjallisuuden Nobel -kisassa

Niin lähellä, mutta silti niin kaukana oli Suomen toinen kirjallisuuden Nobel. Jyväskyläläiskirjailija ei vieläkään saanut patsastaan torille. Nobel-palkinnon voitti kiinalainen 莫言, jonka tyyliä luonnehtisin hallusinoivaksi realismiksi, jossa yhdistyvät kansantarinat, historia ja nykyaika. Suosittelen tuotannosta alkuvaiheilta Red Sorghum Clania, jota ei valitettavasti ole vielä suomennettu.


Vuoden epäurheilullisin voitto: HJK:n kahden pallon taktiikka

Kuten tunnettua, helsinkiläisjoukkueilla on pitkät perinteet erilaisessa vilunkipelissä. Otetaan esimerkiksi Otakar Janeckyn ilmiselvä korkea maila TPS:ää vastaan keväällä 1994. Tänä vuonna uusulvilalaisten perinne sai jatkoa, kun jalkapalloseura HJK teki maalin pelaten samaan aikaan kahdella pallolla. Ottelun tulos käytännössä ratkaisi mestaruuden Mursun jengille.


Vuoden 2012 epäteko:  EU:n saama Nobelin rauhanpalkinto

Ilmeisesti vuonna 2012 ei löytynyt niin yhtikäs ketään, joka olisi tehnyt koskaan elämässään mitään, mikä oikeuttaisi rauhanpalkintoon. Ainakaan mitään sellaista, mikä olisi vaatinut vaivaa ja rohkeutta ja uhrauksia. Koska Nobel-komitean herrat halusivat kuitenkin nähdä prinsessa Madeleinen antavassa iltapuvussa, joku piti palkita. Harmillisesti presidentti Barack Obamakin oli jo palkittu tekemättömästä työstä vuonna 2011. EU:n valintaan vaikutti muun muassa se, että EU oli ottanut toooosi rauhallisesti esimerkiksi Jugoslavian ja Kosovon sodat. "Meillä oli koulussa sellaisille tyypeille oma sanakin", Nobel-komitean nimettömänä pysytellyt sormi kertoi samppanjaa maistelleelle Ritva Tainolalle.


Vuoden 2012 epäkeksintö: iPhone5

Kukapa etelähelsinkiläinen mies ei maksaisi 700 euroa siitä, että vehjettä pidennetään parilla sentillä? Kaupan päälle uudessa versiossa on puikula muoto, lipsumista vähentävä uusi pintamateriaali (käytetään myös mummojen talvikengissä) ja kartat, joiden avulla ei löydä perille.


Vuoden epäselvä merkitys: "Tapa se!"

Harjaantumattoman korvaan saattoi kuulostaa siltä, kuin Jokerien valmennusjohto olisi antanut pelaajalleen käskyn vahingoittaa vastustajaa. Poliisi saikin ratkottavakseen lähes anneliauermaisen Onnenpyörä-tehtävän ("_uole!"). Todellisuudessa valmennusaitiosta huudettiin "alavilla mailla hallan vaara", mikä on suomen kielen kaunein lause. Kaikki tarpeellinen on sanottu jo aiheesta täällä.


Vuoden epähomovihamielisin teko, josta kuitenkin saatiin homovihamielinen teko: Miesten tanssiinhaku We Love Helsinki -juhannustansseissa.

Valtava heteronormatiivinen herne imeytyi seksuaalivähemmistöaktiivin nenään (ja ilmeisesti aivoihin asti) kesällä, kun We Love Helsinki -tapahtuman tiskijukka kehotti miehiä hakemaan naisia tanssimaan. Tämä törkeä provokaatio ja sitä seurannut vihaparinhaku sapetti suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden asialla olevia päiväkausia.


Vuoden epätuore metiailmiö Suomessa: Twitter

Se on vihdoin täällä, vaikka muualla se on ollut jo pitkään, eikä kukaan tiedä, mitä sillä tekisi! Kun luova luokka kyllästyi vauva- ja ateriakuvia jakaviin kotiäiteihin (toim huom: mitä muuta siellä veronmaksajien kustantamalla kolmen vuoden sapattivapaalla tekisi?), piti Facebookin tilalle keksiä jotain uutta. Twitter on todellisuuden taso, jossa hän-jonka-nimeä-ei-tule-sanoa hauskuuttaa miljoonapäistä seuraajalaumaansa. Hän-jonka-nimeä-ei-tule-sanoa on jo niin suosittu, että jopa Paavi joutui tulemaan Twitteriin. Twitterissä puhutaan omaa epäkieltä: "CAMA #BOOOM #talviylläri #ironia #maistelumenuu @ESbetting".

HUOM: Voit jakaa tämän bloggauksen Twitterissä painamalla sivun alareunasta löytyvää hiirenpaskan kokoista painiketta.

19. joulukuuta 2012

Vain elämää -levy: Irtoaako Katri Helenan sokka?

Vain elämää -tv-sarjassa eri sukupolvien muusikot esittivät toistensa lauluja ja halailivat. Tinkimätön kuvaus nyyhkivistä viihdetaiteilijoista sai jopa Helsingin Sanomain toimittajan pohtimaan kolmekymppisten sukupolven suhdetta ironiaan ja aitouteen. Tähän ei Arto Nybergin juontama Hotelli Sointu kyennyt.

Ohjelmassa esitetyistä tulkinnoista on koottu levy, joka on myynyt jo kymmeniä tuhansia kappaleita. Levyllä ylittyy genrerajat iskelmästä rokkiin ja suomiräppiin. On hykerryttävä ajatus, että runsas joukko eläkeläisiä soittaa nyt kotonaan Cheekiä.

Mutta onko tämä levy mistään kotoisin? Vain elämää -albumi sisältää reippaat kymmenkunta musiikkiesitystä, jotka olisi pitänyt yksiselitteisesti jättää tekemättä. Ensimmäiset neljä kappaletta (ks. alla) aiheuttavat silkkaa myötähäpeää. Onneksi tahti paranee loppua kohden.

Parhaiten toimivat ihanan Erinin ilmavat kantriversiot. Vasten auringon siltaa banjolla! Hidastempoinen Nahkatakkinen tyttö tavoittaa hienosti tekstin lakonisen alakuloisuuden. On ihmiset jättäneet narikan tyhjilleen.

Jonne Aaron - kajaalirockin Simo Silmu - on tehnyt kymmenisen vuotta rockpastisseja keskieurooppalaisille. Muiden esitykset hänen teollisista popkappaleistaan ovat täysin yhdentekeviä. Neumann edes yrittää kappaleessa Moment of our Love. Aaronin pianovetoinen tulkinta Kylmä ilman sua on ihan kohtuullinen. Satulinnasta Jonne on tehnyt aivan kamalan kaljanlanttausversion. Jukka Kuoppamäki kääntyisi haudassaan, jos kuulisi biisiään kohdellun näin. (Hetkinen...eihän Jukka Kuoppamäki ole kuollut.). Nylon Beatin Syytön sujuu Jonnelta joten kuten kelvollisesti.

Cheekillä on Bentley ja kattohuoneisto. Lauluääntä hänellä ei ole. Onneksi Jare Henrik Tiihonen malttaa vain sämplätä muiden kertosäkeitä sisään räpäytysversioihinsa. En kyllä tiedä, mitä Comptonin isot pojat tästä räpistä pitäisivät. Mutta jotain kotikutoisen viehättävää siinä on, että Cheekin mielestä Hakaniemi on Suomen Losi. Eli siitä propsit Kaduilla tuulee -tulkinnalle. Cheekin Puhelinlangat laulaa on näppärä ja svengaava r'n'b-tulkinta, melkeinpä levyn paras veto. Trendikkäästi siinä on 1920-luvun orkesterointia.

Kaijan Koon muovi-iskelmä ei ole maatunut mihinkään, vaikka Koon biisejä on kierrätetty karaokebaareissa parikymmentä vuotta. Sitkeitä ovat, perkeleet. Vaikka Kaija Koo on tulkitsijana maneerinen, hän osaa ainoan juttunsa. Koon Mennään hiljaa markkinoille on pyhässä yksinkertaisuudessaan koskettava, ihanan naiivi kuten alkuperäinen. Kappale ja tulkinta tuovat mieleen Maarit Hurmerinnan.

En tiedä, pitäisikö Nipan eli Neumannin versioista sanoa sanaakaan. Neumannin musiikillisesta nykytilasta kertoo karuimmin uutuussinkku Facebookissa, joka on varmasti tulevien vuosien radiokanavien "paskalistojen" vakiokamaa. Neumannin seitinohut ääni väräjää, ja kuulija jännittää, selviääkö Nipa kappaleet loppuun ollenkaan.

Jari Sillanpää on tämän levyn ylivoimaisesti paras laulaja. Ihmetyttää, miten tavattoman kehnoa laulua levyllä ylipäätään kuullaan. Onneksi Jartsa osaa, vaikken hänen makeilevasta laulutyylistään niin pidäkään. Miehen ääni on kuitenkin kohdallaan. Sillanpään lespaava ääntäminen vähän vain häiritsee, ja hän laulaa suomea vahvasti ruotsalaisella korostuksella. Se tekee teksteistä tahattoman koomisia. Ja Sillanpäälle osuu ainakin yksi levyn täydellisistä notkahduksista. Hänen versionsa Liekeissä-kappaleesta on jäykkää homodiskoa ilman liukuvoidetta. Kun Sillanpää laulaa, että "en oo feidaamassa"tekee mieli vain lopettaa kuuntelu. Tänään on bileet, kaikki sileeks? Ei, ei, ei Jari. Ei.

Suurimmat legendat viimeiseksi. Katri Helena -fanina teki vähän pahaa kuunnella Vain elämää -kokoelmaa. Katri Helena on kuin Kalaoja kuivalla maalla tällä levyllä. Onneksi Erin Vanha nainen hunningolla jolkottaa vaivattomasti ja pikkutuhmasti eteenpäin. En sano enempää, kun ei ole kauheasti hyvää sanottavaa.

Lopullinen arvio: "Varoitus: tuote ei sisällä ironiaa."

Vain elämää -levyn esittäjät ja kappaleet:

1.Katri Helena – Jos mä oisin sä
2.Cheek – Tinakenkätyttö
3.Neumann – Bum bum bum
4.Jonne Aaron – Satulinna
5.Kaija Koo – Vanha sydän
6.Jari Sillanpää – Sinä ja minä
7.Erin – Vasten auringon siltaa
8.Cheek – Kaduilla tuulee
9.Neumann – The Moment of Our Love
10.Katri Helena – Vanha nainen hunningolla
11.Erin – Vapaa
12.Jonne Aaron – Syytön
13.Kaija Koo – Mennään hiljaa markkinoille
14.Jari Sillanpää – Liekeissä
15.Cheek – Puhelinlangat laulaa
16.Katri Helena – Autiotalo
17.Jari Sillanpää – Nuoruus on seikkailu
18.Kaija Koo – Won't Let Go
19.Jonne Aaron – Kylmä ilman sua
20.Erin – Nahkatakkinen tyttö
21.Neumann – Anna mulle tähtitaivas

16. joulukuuta 2012

Verilöyly Foxilla

Viikonlopun kouluampumistapaus Connecticutissa käynnisti heti kiihkeän keskustelun Yhdysvaltojen aselainsäädännöstä. Keskustelu tosin on väärä sana, sillä vastakkaiset osapuolet lähinnä huutavat toistensa päälle. Mitä aselainsäädännöstä puhutaan aidan toisella puolella, todellisessa Amerikassa?

Seurasin viikonloppuna "punaisten osavaltioiden" mahtimedian Fox Newsin sivuilla kommentointia maan asepolitiikasta. Fox News on tunnetusti Yhdysvaltain oikeiston ja konservatiivien pää-äänenkannattaja. Fox Newsin keskustelupalstoilla käy muutamassa minuutissa selväksi, että Yhdysvallat todellakin on ns. kulttuurisodan myötä jakautunut kahteen arvoiltaan täysin vastakkaiseen leiriin. Fox Newsin palstoilla tavalliset amerikkalaiset haukkuvat kovin sanankääntein rannikko-osavaltioiden liberaaleja (uskokaa pois, heitä kutsutaan Foxin sivuilla paljon pahemmillakin nimillä). Foxin keskustelupalstojen perusteella kansalaisten mielestä syy Amerikan huonoon jamaan on jokin seuraavista: 1. Obama 2. Obama 3. Liberaalit 4. Saatana 5. "Obama on saatana". Edellinen ei ole liioittelua.

Fox Newsin kommenttiseurantani tarkoituksena ei ollut naureskella amerikkalaisten mielipiteille. Olin aidosti kiinnostunut siitä, miten amerikkalaiset keskustelevat aselainsäädännöstään välittömästi veriteon jälkeen. Aivan täysin epätieteellisesti kokosin alle useimmin näkemiäni väitteitä ja niiden perusteluja aseista ja aselainsäädännöstä.

"Aseet eivät tapa ihmisiä, vaan ihmiset tappavat ihmisiä." Yrityksiä tiukentaa aselakeja pidetään lapsellisina, sillä tappajahan on aina ihminen, ei ase. Samaan hengenvetoon todetaan, että jos kerran aseet kielletään, tulisi kieltää myös keittiöveitset, autot ja tiiliskivet, sillä niillä kaikilla saa ihmisen hengiltä.

"Aselakeja ei tule missään nimessä tiukentaa, sillä silloin kunnon kansalaiset ovat puolustuskyvyttömiä rikollisia vastaan." Toinen lukemattomat kerrat vastaantullut väite oli, että aseiden saatavuuden rajoittaminen johtaisi kansalaisten turvattomuuteen ja rikollisuuden kasvuun. Jos rehelliset kansalaiset luovuttavat aseensa pois, rikolliset pitävät kuitenkin omansa. Olisi siis mieletöntä rajoittaa kansalaisten aseenkanto-oikeuksia. Aseväkivalta tuntuu siis saavan amerikkalaiset aseistautumaan entistä vankemmin. Kiinnostus aseiden hankintaan kasvoi välittömästi Coloradossa kesäisen "Batman-ampumisen" eli Auroran joukkosurman jälkeen.

"Opettajat on aseistettava. Kouluihin on hankittava aseistetut vartijat. Kouluissa tulee olla asekätkö, josta koulun henkilökunta voi tarvittaessa hakea aseen ja puolustaa kouluaan." Yllättävin ajatusketju koski koulujen turvallisuutta. Vastaus koulujen turvallisuuskysymyksiin olisi siis aseiden lisääminen kouluissa ja opettajien kouluttaminen pysäyttämään tunkeilija voimakeinoin.

"Aseistamattomat kansalaiset eivät pysty vastustamaan valtion pakkovaltaa." Tämä väite juontaa tietenkin juurensa Yhdysvaltain itsenäistymiseen brittivallasta ja itsenäisten militia-joukkojen kykyyn puolustaa maataan. Nyky-Yhdysvalloissa tuntuu joissakin piireissä olevan vahva uskomus siihen, että "sosialistihallitus" pyrkii kaikin keinoin muuttamaan Yhdysvallat diktatuuriksi.

....

Usein kiinnostavinta keskustelussa on se, mistä ei puhuta. Keskustelupalstalla ei pitkällä tikullakaan koskettu siihen tosiasiaan, että tappaja oli päässyt vaivatta käsiksi tehokkaisiin, laillisiin aseisiin (ks. ensimmäinen väite). Ilmeisesti ampuja oli vienyt aseet äitinsä kotoa. Keskustelussa puhuttiin paljon enemmän siitä, kuinka rikolliset käyttävät laittomia aseita. Aseiden helppo saatavuus ei ole koskaan ongelma, sillä perustelujen mukaan "rikollinen tappaisi joka tapauksessa, jollakin tavalla". Tällaisessa  kohtaloajattelussa on lähes predestionaatio-opin piirteitä.

Yhdysvaltain mielenterveyspalveluiden tila nousi esiin vain aivan yksittäisissä kommenteissa. Ampuja oli "paha" tai "rikollinen" tai kyseessä oli "saatanan tekoset". On kuvaavaa, että entinen republikaanikuvernööri, nykyinen Fox Newsin kommentaattori Mike Huckabee valisti katsojia, että "kyseessä ei ole rikosongelma, aseongelma tai edes väkivaltaongelma, vaan syntiongelma." Huckabeen mielestä uskonnollisuuden ja jumalan poistaminen kouluista on tehnyt niistä verilöylyjen tapahtumapaikkoja. Kokonaan puuttui näkemykset siitä, että kyse voisi olla jostain laajemmasta ilmiöstä, jossa väkivallan syyt löytyvät paitsi tekijästä myös ympäröivästä yhteiskunnasta ja kulttuurista.

Silti pinnan alla kuohuu. Foxin palstoilla amerikkalaiset puhuvat ampumisvälikohtauksista edelleen mieluiten hullujen tekeminä traagisina yksittäistapauksina. Silti rivien välistä voi mielestäni lukea, että usko horjuu - väkivallantekoja on jo liian monta ja liian usein. Uutiskanava CNN:n verkkopalvelussa on kuvattu aikajanalla amerikkalaisissa kouluissa tapahtuneet väkivaltaisuudet aina vuodesta 1927 asti. Brittiläisen Telegraphin sivuilla on listattu vuonna 1999 tapahtuneen Columbinen verilöylyn jälkeiset joukkosurmat Yhdysvalloissa. Näiden perusteella tehty, täysin epätilastotieteellinen päätelmä olisi, että joukkosurmien kaltainen väkivaltaisuus on lisääntynyt. Meillä Suomessakin puhuttiin yksittäistapauksesta, kunnes ei enää kehdattu.

15. joulukuuta 2012

Zlatan, vilken skojare!

David Lagercrantzin hulvattoman hauska Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2012) on elämäkerta ruotsalaisesta jalkapalloilijasta. Samalla se on kasvukertomus, viiltävä analyysi ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sukellus huippu-urheilun ankaraan maailmaan.

Kirjan alkuperäinen nimi Zlatan är Zlatan kuvaa kankeaa suomenkielistä nimeä paremmin, mistä on kyse. Zlataneita on vain yksi, ja Zlatan tekee niin kuin häntä huvittaa. Lagercrantz on saanut vangittua kirjaansa zlatanmaisen tempon. Tuntuu kuin Zlatan istuisi vastapäätä ja selittäisi kädet heiluen elämänsä tapahtumia. Tämä on tosielämän veijariromaani.

Minä, Zlatan Ibrahimovic vahvistaa mielikuvaa Zlatanista ylimielisenä, oikukkaana ja kurittomana taiteilijasieluna. Silti tämän kirjan luettuaan muuttuu varmasti Zlatan-faniksi. Sillä Zlatan on myös oikeudentuntoinen, intohimoinen, välitön ja itsekriittinen kaveri. Ja kerrassaan valloittava hulivili, joka tykkää jalkapallon lisäksi autoista ja videopeleistä.

Kirjan Zlatan on yhtä suorasanainen kuin tosielämän Zlatan. Zlatan haukkuu niin epärehelliset managerit, huonolla asenteella pelaavat kollegansa kuin asioita vääristelevät toimittajat. Pahin loukkaus taitaa olla se, ettei Zlatan suostu kirjassa mainitsemaan erästä pelikaveriaan edes nimeltä. Yhtä vuolaasti hän jakaa kehuja niille joita hän arvostaa tai jotka ovat häntä jaksaneet. Onkohan kukaan puhunut Jose "The Special One" Mourinhosta yhtä kauniisti kuin Zlatan? Eniten Zlatan läksyttää silti itseään, jos peli ei kulje. Hän kerta kaikkiaan vihaa häviämistä.

Kirja on ollut Ruotsissa valtava myyntimenestys. Sen täytyy osaksi johtua siitä, että kirja on todellinen ryysystä rikkauksiin -tarina. Zlatan kertoo, kuinka Rosengårdin huonomaineisella alueella piti diivailla ja esittää coolia, sillä muuten kävi huonosti.  Zlatan puhuu suoraan juoposta isästään ja uupuneesta äidistään, joka huolehti jaksamisensa äärirajoilla lapsikatraasta, välillä kovinkin ottein. Rikkinäisen maahanmuuttajaperheen arki kansankodissa on ollut ankaraa. Zlatan ei säästele perhettään, eikä peittele sitäkään, että oli nokkela, mutta villi nuori, joka olisi helposti voinut joutua kokonaan pahoille teille.

Ruotsissa Zlatan on ollut jo vuosia superjulkkis, mutta Ruotsi tai ruotsalaiset eivät ole koskaan silitelleet maahanmuuttajataustaisen kaverin päätä. Juniorijoukkueessa kantaruotsalaiset vanhemmat pyytävät liian hyvin pelaajaa valmentajaa heittämään mamun ulos joukkueesta. Kun vaurastunut Zlatan haluaa ostaa talon "valkoiselta alueelta" käy selväksi, ettei hänen näköistä kaveria alueelle haluta. Suhde Ruotsiin kotimaana onkin Zlatanille kipeäntuntuinen juttu. Vaikka tekisi mitä, hän ei ole koskaan "oikea" ruotsalainen. Tositarinaa lukiessa unohtaa, ettei nyt ole kyse Jens Lapiduksen Tukholma-dekkareista.

Suomen ikiomaa Zlatania odotellessa voi lukea, miten ne ovat taas Ruotsissa onnistuneet. Tällä kertaa vielä melkein ilman ruotsalaisia.

Lopullinen arvio: Viidet huippukalliit nappikset.

Kirja-arvio David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2012).


11. joulukuuta 2012

Kapitalismin lempeät kasvot

Sixten Korkman päättää taloutta käsittelevän kirjansa Talous ja utopia demokratian puolustuspuheeseen. 


Maailmanlaajuinen rahoituskriisi ja euromaiden velkakriisi ovat tehneet Aalto-yliopiston taloustieteen professori Sixten Korkmanista yhden Suomen tunnetuimmista talousasiantuntijoista. Korkmanin rauhallinen, jopa lempeä esiintymistyyli on vedonnut niin äiteihin kuin tyttäriin. Korkmanissa on sellaista vauraan setämiehen hiljaista karismaa, josta vain uneksitaan Kokoomuksen Nuorten Liiton laivaristeilyllä. Korkman sopisi yhtä hyvin lännenelokuvan vaiteliaaksi sankariksi kuin talousseminaarin avainpuhujaksi.

Korkman on vapaan markkinatalouden, talouskasvun ja järkevän taloudenpidon puhemies, mutta samalla vastavoima Björn Wahlroosin tai Matti Apusen kaltaiselle huikentelevalle ja härnäämisestä nauttivalle oikeistolaiselle. Välillä tosin epäilen, että ”pankkiiri Björn Wahlroos” on todellisuudessa edelleen umpivasemmistolaisen Björn Wahlroosin parodinen performanssi, kaikkien aikojen vedätys. Wahlroosin hahmo kun on jopa Maailman vahvimmasta Nallesta tuttua Johtaja Myyrää hassumpi kapitalistin karikatyyri.

....

Talous ja utopia (Docendo 2012) on Sixten Korkmanin tiivis ja yleistajuinen johdatus markkinatalouden toimintaperiaatteisiin ja peruskäsitteisiin sekä arvokeskusteluun, jota talouspolitiikasta Suomessa parhaillaan käydään. Alkupuheessaan Korkman kertoo kirjoittaneensa kirjan pian lukioikäiselle lapsenlapselleen. Korkman toivoo, että kirjaan tarttuisivat nekin, jotka talousaiheita yleensä karttavat.

Korkman on hyvällä asialla, sillä ihmisten ymmärrystä talouden toimintaperiaatteista tulisi syventää. Tämä tuli taas hiljattain mieleeni, kun muuan kuntavaaliehdokas kertoi, miten kunnissa voitaisiin välttyä niin kuntapalvelujen leikkauksilta kuin kunnallisveron nostolta. Hänen vastauksensa oli, että valtion pitäisi antaa kunnille enemmän rahaa. Yksinkertaista, rakas Watson! Luultavasti moni "tallouspolliittinen" baarikeskustelu olisi tasokkaampi kuin ennen, jos osallistujat olisivat Iltalehden lisäksi lukeneet Korkmanin kirjan.

Talous ja utopia on oppikirjamainen, mikä on sekä sen vahvuus että suurin heikkous. Hienoa on, ettei Korkman puhu talousjargonilla, vaan tekee asiat selväksi ymmärrettävällä suomen kielellä. Oppikirjamaisuus tarkoittaa samalla sitä, ettei kirjassa pysytään ns. pintatasolla. Juuri kun oltaisiin tulossa mielenkiintoisille vesille, siirrytään seuraavaan aiheeseen. Talous ja utopia sopisi parhaiten taloustiedon käsikirjaksi tai yliopiston ensimmäisen vuoden kurssikirjaksi. Korkman kirjoittaa napakasti, joskin aika kuivakkaasti.

Kirjan harmittavin puute on, ettei se lunasta nimensä odotuksia. Talouden utopioista kirjassa puhutaan kovin vähän, vaikka uskoisin Korkmanin tavoittelemaa lukijakuntaa nimenomaan kiinnostavan ero talousihanteiden ja reaalimaailman välillä. Korkman tyytyy toteamaan, että yhteiskunnassa on aina niukkuutta ja kaikille ei yksinkertaisesti riitä sitä kaikkea, mitä he haluavat. Kun jokin tarve tyydytetään, ihmiset keksivät nopeasti uusia. Ihmiselle ei tunnu ikinä riittävän se, mitä hänellä on, vaan pyrkii aina johonkin enempään. Alltid mer, aldrig nog, kuten Ruotsissa sanotaan. Tämä on ihmiskunnan siunaus ja kirous.

Käytännölle vieraita talousoppeja löytyy niin ideologisen kartan oikealta kuin vasemmaltakin laidalta, vaikka ihmisille jatkuvasti jankutetaan miten "rationaalista" ja "järkevää" jokin talousoppi on. Korkman kirjoittaa, että ekonomistit suhtautuvat keskivertokansalaista positiivisemmin markkinatalouden toimintaan ja näkevät siksi vähemmän tarvetta talouspolitiikkaan tai julkisen vallan säätelyyn.

Yksimielisyyttä talouspolitiikasta ei silti ole, vaan talousasiantuntijat näyttävät usein olevan hyvinkin erimielisiä siitä, miten jonkin ongelma tai kriisi tulisi ratkaista. Usein yksioikoiset ideologiset näkemykset vain verhotaan asiantuntijapuheen kaapuun. 1980-luvun Reaganin ja Thatcherin hallitukset innostuivat chicagolaisen koulukunnan talousopeista, jotka korostivat yksilön asemaa ja pientä julkista taloutta. Molemmissa maissa talous meni pahasti kuralle. Entisten sosialistimaiden Talous ei ole irrallaan politiikasta, eikä politiikka irti taloudesta. Välillä on niinkin, että periaatteessa hyvää tarkoittavat talousviisaat aiheuttavat suunnattomasti pahaa. Lähes aina talouskriiseissä eniten kärsivät kaikkein pienituloisimmat, jotka eivät ole kyenneet varautumaan huonoihin aikoihin.

....

Läpi kirjan lukujen aistin luterilaisen pohjavireen, jossa Korkman korostaa kestävän talouspolitiikan periaatteita. Eli ei voi syödä enemmän kuin tienaa. Lopulta jopa rokuliluotot on maksettava, yleensä kauhistuttavalla korolla. Valtiot eivät voi mennä samalla tavallaan konkurssiin kuin ihmiset tai yritykset, mutta kuten Kreikan tapaus osoittaa, velkaantuminen voi johtaa lopulta siihen, että rahat ovat kerta kaikkiaan loppu, ja uuden rahan lainaaminen muuttuu vaikeaksi.

Sekä julkinen talous että kotitaloudet ovat velkaantuneet hämmästyttävällä vauhdilla läntisissä maissa. Velasta on tullut vaurautta, eikä näin voi jatkua loputtomiin. Kreikassa ja Yhdysvalloissa ongelmissa on nimenomaan julkinen talous. Toisissa maissa kotitaloudet ovat pahimpia yli varojensa eläjiä. Hollantilaiset ja ruotsalaiset ottavat jo asuntolainoja, joista maksetaan pois vain korkoja. Meillä Suomessa kotitalouksien velka-aste on noussut nopeasti ja reippaasti 2000-luvulla.

Korkman puhuu demokraattista päätöksentekoa vaivaavasta "velkaantumisen vietistä", joka on levinnyt kaikkiin länsimaihin. Poliitikkojen ongelma on, että heidän on myytävä äänestäjilleen tuotetta, johon ostajilla ei ole nykyisellään varaa. Euroryhmän puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on osuvasti sanonut, että "tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleen valituiksi, jos tekisimme sen". 

Selvää on, että yli varojen syömiselle täytyy Suomessakin tehdä jotain. Arvostan, ettei Korkman kirjassaan vaadi hyvinvointivaltion ajamista nurin puskutraktorilla, mikä nyt tuntuu olevan ratkaisukeino kestävyysvajeeseen. Nuorten oikeistolaisten märkäkorvien puheessa hyvinvointivaltiosta on tullut lähes kirosana, vaikka historiallisesti pohjoismainen malli on osoittautunut onnistuneeksi keksinnöksi. Hyvinvointivaltio on lisännyt niin talouden tehokkuutta, kuin Suomen kilpailukykyä – tätä vain harvemmin muistetaan mainita. Hyvinvointipolitiikan ansiosta suomalaisilla on palveluita, joita suurimmassa osassa maailman valtiota voidaan vain kadehtia tai ihailla.

Kuten moni muukin, Korkman on aidosti huolissaan siitä, miten tämä suomalainen hyvinvointivaltio – muodossa tai toisessa – onnistutaan pitämään pystyssä, jos yhteiskunnan menot ovat jatkuvasti tuloja suuremmat. Tällaisiin kysymyksiin tulee ottaa kantaa demokraattisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. On hienoa, että Korkman päättää taloutta käsittelevän kirjansa nimenomaan demokratian puolustuspuheeseen.

.....

Poimin kirjasta vielä toisen ajankohtaisen aiheen, talouskasvun. Korkman käyttää painavan puheenvuoron talouskasvun puolesta. Korkman kirjoittaa, ettei talouskasvussa ole kyse vain aineellisen elintason kohoamisesta vaan hyvinvoinnin paranemisesta "lähes kaikilla mittareilla”. Odotettavissa oleva elinikä on noussut, lapsikuolleisuus on vähentynyt, koulutustaso noussut ja naisten asema parantunut, työajat lyhentyneet ja vuosilomat pidentyneet. Talouskasvu tekee mahdolliseksi ne palvelut, joihin hyvinvointivaltio perustuu.

Degrowth- ja leppoistamisliikkeitä Korkman pitää "harhaisina" sillä ne perustuvat liian yksituumaiseen käsitykseen siitä mitä talouskasvu todellisuudessa on. Kasvun määrää tärkeämpää on kasvun sisältö. Kun vaurastumme, emme osta entistä enemmän lanttua ja perunaa vaan pihvilihaa, älypuhelimia ja teatterilippuja. Mitä useampi jättäytyy oravanpyörästä pois, sitä vaikeampi yhteiskunnan (siis meidän) on maksaa vanhustenhuollosta, päiväkodeista ja muusta kivasta. Apusen puheelle degrowth-liikkeen itsekkyydestä on siis katetta. Korkman kirjoittaa: "Jos kaikki haluamme tehdä vähemmän työtä ja nauttia enemmän vapaa-ajasta, tulisi meidän myös sopia hyvinvointivaltion alasajosta tai ainakin voimakkaasta kutistamisessta. Muuten sen rahoitus ei ole pienevän veropohjan takia turvattavissa."

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, tunnistan degrowth-liikkeessä kaikuja Yhdysvaltojen teekutsuliikkeestä. Niissä molemmissa korostetaan yksilön oikeutta päättää omista tuloistaan ja menoistaan sekä otetaan etäisyyttä julkiseen valtaan ja yksilöä kahlitseviin yhteiskunnan normeihin.

Ongelmatonta talouskasvu lieveilmiöineen ei tietenkään ole. Korkman tunnustaa, että taloudellisen toiminnan sivuvaikutuksista aiheutuvat ympäristöongelmat ovat kasvava uhka planeetalle. Korkmanin mukaan ratkaisua ei tule kuitenkaan hakea kasvun kiroamisesta vaan sellaisesta politiikasta, joka muokkaa talouskasvua ympäristöystävälliseen suuntaan. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi korkeat päästöhinnat ja ympäristölle haitallisen toiminnan verottaminen. Tätä pohdintaa olisin mielelläni lukenut enemmänkin kuin vain muutamalla sivulla.


....

Talous ja Utopia on Korkmanin oloinen kirja, eli kiltti. Se antaa myös markkinavoimista hiukan turhan järkevän kuvan, mikä on taloustieteilijöiden helmasynti. Kuka tahansa kaduntallaaja voi havaita, että markkinatalous ei toimi niin kivasti kuin oppikirjoissa väitetään. Olisin kaivannut Korkmanilta ainakin näkemystä markkinoilla toimivien irrationaalisuuteen tai suoranaiseen moraalittomuuteen. Tapana kun on, että voitot yksityistetään mutta tappiot sosialisoidaan. Ahneus kuuluu markkinatalouteen, mutta politiikalla säädellään, kuinka on lupa toimia.

Talous ja utopia olisi voinut näinä vaikeina (anteeksi, haasteellisina) aikoina pureutua niihin epäoikeuden kokemuksiin, joita kvartaalikapitalismi, Nalle tai jälleen käynnistyvät yt-neuvottelut herättävät ihmisissä. Kun kansalaisia patistetaan mukaan taloustalkoisiin, monien kokemus on, että näissä talkoissa huhkii vain tavan väki, kun osa porukasta istuu jo tauolla mussuttamassa makkaraleipää.
Lopullinen arvio: Kolme Goldman Sachsin kohokuvioitua käyntikorttia.
Kirja-arvio Sixten Korkman: Talous ja utopia (Docendo 2012)

9. joulukuuta 2012

Muse - tyhjän tuuttauksen ruhtinaat

Muse: The 2nd Law.

Freddie Mercuryn mojoa ei voi matkia. 


Pidän avaruusaiheisesta rockista: lasersäteistä, kahelista falsettilaulusta, hopeisista foliovermeistä, hulluista kampauksista ja sinisestä meikistä. Ylitsevuotava paatoskin toimii sopivasti annosteltuna. Musen musiikin pitäisi siis olla kuin tehty minulle.

Valitettavasti Muse on jättänyt minut aina kylmäksi. Sen kappaleet tuntuvat loputtomalta tuuttaukselta ilman suvantoja ja siksi myös ilman kunnon kliimakseja. Tunnustan, että olen kuunnellut Musea ahkerasti viimeksi Absolution-albumin (2003) aikoihin. Silloin Muse oli mielestäni kevytversio Radioheadista, joka oli jo tuolloin liikkunut muihin maisemiin musiikissaan.

Ennakkoluuloistani huolimatta annoin The 2nd Law -levylle aidon tilaisuuden vakuuttaa minut. Eihän mikään ole hienompaa kuin löytää hyvä, uusi brittiläinen rocklevy! Koska olen kuunnellut aivan liikaa poplevyjä, kaikki uudet levyt tuovat aina mieleeni mieleen jonkin jo aiemmin (ja yleensä paremmin) tehdyn albumin. Musen The 2nd Law on sisustettu monilla kertaustyyleillä. Tulos on kummallinen aikamatka 1980-90-lukujen taitteeseen. Panic Station palauttaa päähän liki unohtuneen INXS:n. Kevyesti rullaava Animals on kaivattu hengähdystauko levyllä, ja muistuttaa lopunajan Pink Floydista.

Eniten yhtye kuulostaa kahdeksankymmentäluvun puolivälissä voimansa tunnossa olleelta Queenia. Kuunnelkaa vaikka Big Freezen brianmaymäistä kitarointia. Vaikken ole mikään 80-luvun Queenin tuotannon erityinen ystävä, noilla levyillä oli paljon todella hienoja ralleja. The 2nd Law'n kappaleet ovat sen sijaan enemmän äänimattoja kuin teräviä popkappaleita, ja esimerkiksi Madness tai Survival olisivat vasta laulun raakileita Queenille. Isosti tuotettuja, pienesti kirjoitettuja. I'm Going Slightly Mad tai I want to break freen kaltaista kymmenen pisteen popvetoa tällä levyllä ei ole, vaikka Muse haluaa niin uskotella. Tämä on hyvä muistutus siitä, että pompöösissä kaheliudessaan Queen oli myös joukko erinomaisia biisinikkareita. Hiukan liiankin avonaisten trikoiden alla Freddie Mercuryllä oli hurja mojo.

Soitto Musella kulkee, mutta laulaja Matt Bellamy on sävytön. Hän vetää koko ajan täysillä, ja koko ajan tasapaksusti. Bellamyn mukahuikentelevassa laulussa ei ole mitään David Bowien kohtalokkaasta, taitavasta teatraalisuudesta tai Freddie Mercuryn oopperallisesta suurieleisyydestä.

Kaiken paatoksen jälkeen The 2nd Law jättää laimean maun. Tämä on avaruusrokkia, jota voi käyttää tukkashampoomainoksissa tai jolla myydään viihde-elektroniikkaa. Ei olekaan mikään ihme, että Muse teki kappaleen olympialaisiin. Vaaraa, hörhöilyä ja huumoria näistä kappaleista on vaikea löytää, mikä on harmi, sillä Musen esikuvien tuotannossa näitä kaikkia aineksia oli juuri sopivassa suhteessa.

Muse on väliinputoaja modernissa brittiläisessä rockissa. Se ei ole yhtä melodinen kuin Radiohead, ei yhtä sentimentaalinen kuin Coldplay. Siinä ei ole Blurin kulmikkuutta eikä Oasiksen munahikeä. Eikä se ole millään lailla niin hip kuin uusi tulokas Metronomy. Silti Muse taitaa olla Englannin tämän hetken suurin bändi yhdessä Mumford & Sonsin kanssa. Se kertoo enemmän brittirockin suvantovaiheesta kuin Musen mahdista. Englanti, me odotamme.

Lopullinen arvio: Puolitoista pilleriä majuri Tomin lääkekaapista.

Levyarvio Muse: The 2nd Law.

6. joulukuuta 2012

Pieni itsenäisyyspäivän julistus

Minun Suomeni on pikemmin pragmaattinen kuin fantastinen. Jos minun Suomeni olisi kirja, se olisi Juha Seppälän romaani, ei maabrändityöryhmän raportti. Minun Suomeni on kansanvaltainen, se on oikeusvaltio, se on epämuodikkaasti hyvinvointiyhteiskunta. Minun Suomessani hallitus voi olla tylsä, muttei pelottava. Minun Suomessani saa olla eri mieltä, mutta asiat ratkaistaan puhumalla. Minun Suomeni on niin tasa-arvoinen, että Sibeliuskin on saunassa Janne vaan.

Minun Suomessa isoista asioista päätetään porukalla, mutta muistetaan, että ihmiset osaavat ajatella ja valita itse. Minun Suomessani kaikkea ei tarvitse kieltää.

Minun Suomeni on vapaa.

Minun Suomessani jonkun mielensäpahoittaminen ei tarkoita, että muiden pitäisi sensuroida mielipiteitään. Minun Suomessani sananvapaus ei anna oikeutta halveksia ja loukata toisia. Minun Suomessani kuiskataan enemmän kuin huudetaan. Minun Suomessani pussaillaan.

Minun Suomessani saa olla olla hetero, homo, uskis, tiukkis, jäykkis, hullu, paksu, kansantanssija tai savolainen. Minun Suomeni kuuluu myös metsien miehille ja punaisten lyhtyjen naisille. Minun Suomeni perivät hiljaiset. Minun Suomessani jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Mutta kesäkeitosta tai kanteleen soitosta ei kenenkään tarvitse tykätä.

Minun Suomessani yhdenkään lapsen ei tarvitse pelätä äitiä tai isää. Minun Suomessani lapset uskaltavat kävellä kouluun, pelata yömyöhään pipolätkää puistossa ja pyöräillä yksin kotiin. Minun Suomessani yksikään aikuinen ihminen ei sylje eriväristä lasta kasvoille metrossa. Minun Suomessani jokaisesta lapsesta voi tulla ihan mitä vain.

Minun Suomessani jokainen pääsee varallisuudesta riippumatta kouluun, sairaalaan ja oopperaan. Minun Suomeni pitää huolta, kun ihmisen voimat uupuvat. Minun Suomessani jokainen ihminen saa kuolla arvokkaasti. Paukkupakkasella niin juhliva herra kuin juhliva narri otetaan putkaan lämmittelemään. Minun Suomessani uskaltaa liftata mustaltamaijalta kyyti kotiin.

Minun Suomessani saa perustaa yhtiön olematta riistäjä. Minun Suomeeni mahtuvat uusi videopeliyritys ja vanha mummo. Minun Suomessani saa menestyä ilman kateutta, ja paiskia töitä niin paljon kuin jaksaa. Minun Suomessani hävetään ihmisiä, jotka puhuvat "heikommasta aineksesta". Minun Suomessani onnekkaat muistavat, että epäonnekkaitakin on. Minun Suomessani heikompaa autetaan. Minun Suomessani ketään ei jätetä taakse.

Minun Suomeni on karvas tappio Ruotsille jääkiekossa. Se on keihäsfinaalin seuraamista kädet puuskassa, pieni toivonkipinä salaa sydämessä leimuten. Minun Suomeni on hassu tuuletus. Minun Suomessani rallikuskit puhuvat vähän mutta tankeroenglantia. Minun Suomessani langenneetkin sankarit ovat sankareita. Pasila, Porilaisten marssi.

Minun Suomessani suusta pääsee helpommin kirosana kuin kiitos, mutta perkele yritetään nyt edes.

Minun Suomeni on häpeilemättä suomalainen. Minun Suomeni ei pyydä anteeksi, että se kannattaa länsimaisia arvoja ja demokratiaa. Minun Suomeni on sivistynyt, vapaamielinen ja maallistunut. Minun Suomessani ketään ei silvota, kivitetä eikä pakkonaiteta. Minun Suomessani jokaisen henkilökohtainen vakaumus ja usko ovat aina kunnioituksen arvoisia.

Minun Suomessani ukot ja akat voivat olla keskenään ihan missä vain.

Minun Suomeni ei ole impivaaralainen. Minun Suomessani ruuhkabussissa istuu värittömiä ja värillisiä ihmisiä, ja kaikkia harmittaa sää. Minun Suomeni on itsevarma, mutta se ei ole omahyväinen ja itseriittoinen, sillä se tietää, ettei kukaan pärjää yksin. Minun Suomeni ei kulje maailmalla takki auki hurskastelemassa. Minun Suomeni on edelleen maailmanpolitikan lääkäri, ei tuomari. Minun Suomeni ei laita päätä pensaaseen maailman pahuudelta. Minun Suomeni auttaa rajojen ulkopuolellakin.

Minun Suomeni tuntee menneisyytensä ja luottaa tulevaisuuteensa.

Minun Suomeni on maailman onnistunein valtio. Minun Suomeni on maailman paras maa. Minun Suomessani ei tarvitsisi valittaa niin paljon. Minun Suomestani kannattaa olla aikas ylpee.

3. joulukuuta 2012

Ei oikein mitään kaikesta

Elämän tarina on kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta, Esko Valtaoja kirjoittaa uudessa tietokirjassaan, joka kertoo vaatimattomasti kaikesta.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) on hänen omien sanojensa mukaan yritys "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä". Väite on valtaojamaisesti puoliksi kieli poskessa kirjoitettu, vaikka Kaiken käsikirjan luvut ovatkin komeasti nimettyjä kuten Todellisuus, Ihminen, Elämä ja Historia. Noin parinkymmenen sivun mittaisissa luvuissa Valtaoja yrittää ottaa haltuun valtavia kokonaisuuksia. Se on kuin työntäisi norsua Sisu-pastilliaskiin.

Kirjan ensimmäisissä luvuissa Valtaoja kuvaa todellisuutta ja sen luonnetta luonnontieteellisen maailmankuvan tietämyksen pohjalta. Nämä luvut ovat kirjan parasta antia. Tosin todellisuuden luonteesta ja luonnonlaeista Valtaoja on kirjoittanut paljon perinpohjaisemmin kirjoissaan Kotona maailmankaikkeudessa (2001) ja Avoin tie (2004). Joka tapauksessa komeita oppirakennelmia rakentavat, empiriaa ja kokemusperäistä tietoa kavahtavat kirjaviisaat saavat Valtaojalta jälleen kerran satikutia. Valtaojaa toteaa David Humen hengessä sellainen ajattelu on pelkkää "viisastelua ja harhaluuloa". Eli postmodernistit ja diskurssi-intoilijat sytyttänevät tälläkin kirjalla saunan pesää.

Kirjan viehättävin luku on omistettu elämälle. Se on niin mielikuvituksekkaasti polveilevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, että olisin toivonut Valtaojan kirjoittaneen aiheesta kokonaisen kirjan. Kuka muu kuin Valtaoja ehtii Aila Meriluodosta ja antiikin Kreikasta Mussoliniin ja avaruusolentojen olemassaoloon kahdessa sivussa – ajatuksen katkeamatta!

Elämän tarina on Valtaojan mukaan "kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta". Se, että ihminen tälle siniselle planeetalle kehittyi, tuntuu nykytiedon valossa olevan kerrassaan ihmeellinen oikku. Kiehtovia ovat myös Valtaojan pohdinnat elämän monimaisuudesta. Elämä on niin ihmeellinen ilmiö, ettei sitä ole saatu edes kunnolla määriteltyä. Jopa raja elollisen ja elottoman välillä on häilyvä. Montako atomia, kidettä tai molekyyliä tarvitaan, että jokin muuttuu "eläväksi"? Mitä jos supertietokoneet yhtenä päivänä kehittävät itselleen tietoisuuden? Onko muuli elävä, vaikkei se pysty lisääntymään (mikä on yksi keskeisiä elämän määritelmiä)? Ovatko virukset eläviä, kun ne pakottavat elävät organismit tekemään kopioita itsestään?

Ja tiesittekö muuten, että seksiä planeetallamme harrastettiin ensimmäisen kerran vasta 1 200 miljoonaa vuotta sitten? Tai että maapallon ensimmäiset penikset kehittyivät panssarikaloille noin 375 miljoonaa vuotta sitten. Hyvä tietokirja sisältää aina hupaisaa, mieleen jäävää nippelitietoa – tai tässä tapauksessa pippelitietoa – jota voi myöhemmin kertoa omana juttunaan kiusaantuneelle pöytäseurueelle.

.....

Kun Valtaoja siirtyy kirjan puolivälissä kosmoksen ilmiöistä inhimillisiin ilmiöihin, kirjan taso notkahtaa ikävästi. Tähtiteleskoopin päästä näkee paremmin taivaalle kuin maan pinnalle. Viimeiset sata sivua, joissa käsitellään ihmisen historiaa, yhteiskuntajärjestelmiä, moraalia ja uskonnollisia kysymyksiä tuntuvat enemmän professorin omalta fundeeraamiselta kuin jäsennellyltä kuvaukselta näistä ilmiöistä. Nämä luvut ovat Valtaojan lastuja, jotka eivät ehkä olisi tulleet julkaistuksi, ellei Valtaoja olisi suosittu eli myyvä tietokirjailija.

Kaiken käsikirjan perusteella Valtaoja tietämys osasta kirjoittamistaan asioista tuntuu kovin pintapuoliselta ja näkökulmat sattumanvaraisilta. Valtio-opin perusopinnot suorittanut nuorukainen kirjoittaisi esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta todennäköisesti sekä intohimoisemmin että syvällisemmin kuin arvostettu avaruustähtitieteeen professori. Asiaa ei auta, että Valtaojan kirjoitustapa on jutusteleva, kuin istuisi ongella hänen kanssaan korkeana kesäpäivänä. Valtaojan aiemmissa, mainioissa tietokirjoissa tällainen kertomistyyli toimii, sillä tavoitteena on selittää vaikeita luonnontieteellisiä asioita kotoisasti ja helppotajuisesti. Kaiken käsikirjassa lause hiertää pahasti. Kun lukija huomaa, että asiaan ei päästä kovin syvällisesti, kirjoitustyyli saa kaiken vaikuttamaan laiskanpulskealta. Että tulipa nyt tällaisiakin ajateltua laiturin nokassa.

Kun yrittää sanoa jotakin kaikesta, ei välttämättä tule sanoneeksi juuri mitään. Se on Kaiken käsikirjan perustavanlaatuinen ongelma. Valtaoja kirjoittaa, kuinka renenssanssinero Leonardo da Vincin sanotaan olleen viimeinen ihminen, joka kykeni tietämään kaiken, mikä oli tietämisen arvoista. 1700-luvulla ranskalaiset valistusmiehet kokosivat tietosanakirjan Encyclopédie (ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers), johon oli tarkoitus koota kaikki olemassa oleva tieto. Parisataa vuotta myöhemmin Wikipedia tappoi nahkakantiset sanakirjat. Yleisteoksille on silti kysyntää, kunhan näkökulma on tarpeeksi omaperäinen. Kaiken käsikirja on puristettu Twitter-käyttäjän keskittymiskyvylle sopivaksi, ja se on taidonnäyte kirjoittajan kyvystä tiivistää sanottavansa todella suurista asioista. Tietokirjana se ei valitettavasti ole kovin kummoinen.

Kirja-arvio Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa, 2012).

Lopullinen arvio: Kaksi jallua Kosmoksessa.

30. marraskuuta 2012

Firman piikkiin

Jos firman viina, firman sauna tai firman tervanjuonti ei auta, tauti on kuolemaksi.


Firman pikkujoulut eli pikkarit on toimistotyöläisen jokavuotinen katarsis. On vilinää, melskettä, helinää helskettä pienten ja vähän suurempienkin tiukujen. Boolimaljan liepeillä on pulleita massuja, ja tanssilattialla häntiä ja tassuja.

Verkkosanakirja Wikipedian mukaan "pikkujoulut on ennen varsinaisia joulunpyhiä järjestettävä vapaamuotoinen, usein jouluteemainen juhla, joita järjestävät tyypillisesti erilaiset yhteisöt, yritykset, yhdistykset ja organisaatiot."

Pikkujoulut on vääränkuninkaanpäivä, jossa työpaikan sosiaalinen koodisto kääntyy hetkeksi päälaelleen. Jälki on usein kamalaa. Samalla pikkujoulut onkin tapahtumana viiltävä läpileikkaus yhteiskuntaluokkien välisistä eroista, sosiaalisesta koheesiosta sekä niistä merkityksistä, joita heteronormatiivinen narratiivi tuottaa. Pikkujouluissa on yhden päivän ajan lupa rikkoa yhteiskuntaluokkien välisiä rajoja.

Kun suomalainen mies pukee juhliin ylleen puvun, hän muuttuu mielessään supersankariksi: Viinapää paranee, palkka paranee, jutut paranevat, itsetunto paranee ja jopa vanhat urheiluvammat paranevat. Todellisuus on lähempänä Jorma Reiniä. Kun suomalainen nainen pukee juhliin ylleen pikkumustaa, hän muuttuu mielessään supermalliksi: Viinapää paranee, itsetunto paranee, sääret paranevat. Todellisuus on lähempänä Anita Hirvosta. Meikkiä käydään kohentamassa toistuvasti, ja loppuillasta näytetään siltä kuin ehostus olisi tehty talomaaliruiskulla.

Vaikka miehet jaetaan tissi- ja pepputyyppeihin, pikkujouluissa kaikki miehet ovat tissimiehiä. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että rinnat ovat pikkujouluissa ylikorostuneessa osassa. Pikkujouluihin näet eksyy aina muutama nainen, jotka ovat viritelleet rintansa turvatyynyksi ja yrittävät sitten törmäillä kaikkiin paikalla oleviin uroksiin. Oi jos isi sais tietää tän.

.....

Pikkujoulujen pääroolit ovat tökerö leveilijä (mies), itkevä sihteerikkö (nainen), tyrkky key account manager (nainen), vaivautunut hikipinko (kumpi vain) ja loppuillan riidanhaastaja (mies). Onneksi sivuosassa on carycoopermainen, hiljainen ja komea huoltomies, jolla käy aina flaksi. Pikkujouluissa sinkut kostavat naimisissa oleville häissä kokemansa sosiaaliset nöyryytykset, sillä pikkujouluissa hölmöilevät pahiten perheelliset.

Pikkujoulujen perimmäinen paradoksi on, että siellä pidetään hauskaa ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tulisi pitää hauskaa. Yleensä vielä paikassa, johon kukaan ei halunnut. Nopeasti tilanne ajautuu täydelliseen umpikujaan, ja juhlija huomaa olevansa Tommi Läntisen tai Pepe Willbergin soolokeikalla. Tällaisina hetkinä ihminen miettii, mihin on hukannut elämänsä ja kotiavaimensa. Se vetää ilmeen munatotiseksi.

Musiikki on elimellinen osa pikkujouluja. Esiintyville bändeille maksetaan kohtuullinen korvaus, sillä bändin jäsenet joutuvat alussa soittaamaan yleisölle jota ei kiinnosta vähäänkään ja lopussa yleisölle, joka haluaa esittää biisitoiveita. Yleensä Frederikiä ja Vicky Rostia. Karaoken institutionalisoituminen on aiheuttanut sen, että joku yleisöstä haluaa väkisin mikrofonin varteen. Yleensä laulamaan Frederikiä ja Vicky Rostia. Maailma on muuttunut aiempaa raaemmaksi. Ennen oli vain niitä harmittomia pukukavereita, jotka soittivat silmät kiinni ilmabassoa eturivissä. Bändin soittaessa ujompikin it-osaston mies uskaltaa mennä supisemaan myynnin tyttöjen korvaan tanssiinkutsua. Asiaa helpottaa se, että voi aina haukkua organisaation ylintä johtoa. Jäätä ei tarvitse erikseen murtaa.

.....

Kaikki paha loppuu aikanaan. Kotimatkaa taitetaan poikki suon ja laidunten, halki niittyjen. Mikäli kävelyn sijasta on onnistunut nappaamaan taksin, voi kuskille kehua olevansa todellinen sadanpäämies – ennen kuin huomaa lompakon unohtuneen takkiin, joka on unohtunut jonnekin. Kun loppumatkasta kotiosoitekin on pyyhkiytynyt mielestä, näppärä juhlija soittaa numerotiedusteluun ja kysyy, että "anteeksi, missä mä asun?" Ja aina joku onneton herää joulupukin vierestä, joko kotoa tai neuvotteluhuoneesta.

Perinteiset pikkujoulut on kuolevaa kansanperinnettä. Uusi sukupolvi ei ole halukas roikkumaan työpaikan illanvietoissa tai läträämään pomojen kanssa alkoholia. Uusi sukupolvi haluaa lauantaiaamulla spinningiin ja joogaan. Työ ja vapaa-aika erotetaan entistä tiukemmin, ja firman piikkiin läträäminen vähenee vuosi vuodelta. Pikkujoulujen järjestelyistä vastaa yleensä tonttutoimikunta, joka on Skull & Bones -tyyppinen hämäräperäinen, suljettu yhteisö. Kun vanhat tonttutoimikuntalaiset siirtyvät Mallorcan rannoille viettämään eläkepäiviään, tilalle nousee tonttusukupolvi, joka ehdottaa pikkujoulujen sijasta vaelluspäivää Nuuksioon tai vuohien ostamista kehitysmaiden asukkaille. Hohto on mennyt konttorirotan elämästä.


Kiitämme: suolaiset ja kylmät alkuruoat, ilmainen viina. Moitimme: munatoti, puristelut ja kopeloinnit, ilmaisen viinan seuraukset.

Lopullinen arvio: yksi rööki ja kaksi taskusta löytynyttä ryppyistä drinkkilippua.


Kirjoittaja on käyttäytynyt aina moitteettomasti pikkujouluissa.

29. marraskuuta 2012

Maailman kautta, kuljemme laulain – 9 parasta joululaulua



Sinisen zeppeliinin matruusit ovat asiaankuuluvalla hartaudella valinneet yhdeksän parasta ja keskenään sopivasti erilaista joululaulua.

Mukaan mahtuu muutama ralli, mutta maailman turuilla seilaavaa miehistöä liikuttavat vuodesta toiseen vakavammat joululaulut.


9. Hei Tonttu-ukot hyppikää. Joululauluista maanisin, mikä oikeuttaa pääsyn listalle. Iskevä poljento ja tolkuton määrä toistoa on tämän rallin salaisuus. Lisäksi se tiivistää kahdeksaan sanaan suomalaisen mielenmaiseman: "Hetken kestää elämää / ja sekin synkkää ja ikävää."




8. Let it snow. Jos vietät joulua pikkupöhnässä Playboy-klubilla piparia napostellen tai Lucchesen perheen kanssa New Yorkissa, Dean Martinin joviaalisti rullaava jouluklassikko on nappivalinta. Munatoti kouraan ja muistelemaan vanhoja hyviä aikoja, kun Las Vegas ei vielä ollut täynnä perheitä, ja Jimmy Hoffalta sai joulukortin. Tonttukin voi tulla ikkunan taa, mutta todennäköisesti kyseessä on FBI. Kilpaileva ehdotuksena listalta jäi pois Bing Crosbyn iki-ihana White Christmas.




7. Joulumaa. Valkoinen hanki, sininen yö, sinivalkoinen ääni. Katri Helenan pieni klassikko Joulumaa muistuttaa, että joulun henki löytyy sydämestä, ei kaupallisen humun keskeltä.




6. Last Christmas. Monet ovat yrittäneet tehdä hyvää popjoululaulua, mutta ani harvat ovat siinä onnistuneet. George Michael on yksi heistä. Ihastuttavan kahdeksankytlukuinen Last Christmas on tarttuva kuin kostea hattara, sopivasti haikea ja sisältää vielä hienon melodian. Iloinen kappale, jonka sisällä on surullinen kappale. Sellaiset ovat niitä parhaita paketteja.





5. Walking in the air (Theme from Snowman). Ainakin jokainen 80-luvun lapsi muistaa hienon Lumiukko-animaation ja sen surumielisen tunnusbiisin. Tekijänä Howard Blake.




4. Happy Xmas (War Is Over). Yksi John Lennonin pasifismilauluista. Ei ehkä kappaleena kaikkein ihmeellisin, mutta sanoma on sitäkin tärkeämpi. Monissa maailmankolkissa sota ei vieläkään ole ohi.



3. Sylvian joululaulu. Tämä kuuluu niihin joululauluihin, joissa naisen tulkinta päihittää miehen tulkinnan. Naisen laulamana laulu kohoaa korkeuksiin siitä murheen alhosta, jossa alussa ollaan. Laulun "Sylvia" on mustapääkerttu (Sylvia atricapilla). Karl Collanin sävellys ja Zacharias Topeliuksen teksti. Varasijalla toinen lintuaiheinen joululaulu Varpunen jouluaamuna.




2. Maa on niin kaunis. "Maailman kautta, kuljemme laulain." Taidatkos sen hienommin sanoa. Viimeistään kohdassa "miespolvet vaipuvat unholaan" on kaivettava nenäliina esiin. Juhlava saksalaissävelmä saa edustaa muita saksankielisen alueen joululauluja. Kappaleeseen Jouluyö, juhlayö liittyy eräs liikuttavimmista joulutarinoista. Kesken ensimmäisen maailmansodan taistelut taukosivat joulupäiväksi 1914. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset sotilaat eri puolilta rintamaa lauloivat yhdessä laulua, jonka kaikki tunnistivat. Eräällä rintamaosuudella brittiläiset ja saksalaiset sotilaat ottelivat keskenään myös jalkapallo-ottelun. Joulurauhan päätyttyä taistelut jatkuivat.




1. En etsi valtaa loistoa. Lauluntekijä-duo Topelius-Sibeliuksen ajaton mestariteos, suomalaisten joululaulujen joululaulu. Zacharias Topelius kirjoitti joulurunon "Giv mig ej glans" vuonna 1887, ja Sibelius sävelsi siihen melodian vuonna 1895. Kansakuntaa ja ihmiskuntaa yhdistävä sanoma. Hattu kouraan, leuka rintaan ja laulamaan.




Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

28. marraskuuta 2012

Huonosti voivat eläimet ovat huono bisnes

Ennen kuin pihvi tai koipi päätyy lautaselle, jonkin täytyy kuolla. Harva kuitenkaan tietää, millaisissa olosuhteissa ruoaksi päätyvät eläimet viettävät lyhyen elämänsä. Syötäväksi kasvatetut pakottaa lukijan miettimään omaa lihansyöntiään. 


Kuvan iloinen pikku possunen ei liity tapaukseen.
Tavallinen kuluttaja on etäällä eläimistä, joista valmistettuja elintarvikkeita hän popsii tyytyväisenä suuhunsa. Jossakin on aivan varmasti ihminen, joka luulee kalapuikon joskus uineen vapaana valtameressä. Grillimakkarassa ei ole paljon jäljellä porsaasta, joka oppii temppuja siinä missä perus saksanseisoja. Jopa märkivältä säärihaavalta näyttävä hunajabroileri on ollut joskus elävä eläin. Ruoka ei vain mystisesti ilmesty Sokos-marketin hyllyyn.

Toimittaja Elina Lappalaisen Tieto-Finlandialla palkittu Syötäväksi kasvatetut (Atena) kertoo kotimaisten nautojen, kanojen, broilerien ja sikojen elämästä aina syntymästä varhaiseen kuolemaan. Yhtään moralisoimatta väitän, että jokaisen suomalaisen lihansyöjän ja suomalaista lihantuotantoa tiukasti vastustavan kasvissyöjän kannattaisi kirja lukea. Kirjan luvut ovat reportaaseja tiloilta ympäri Suomea, ja Lappalainen kuvaa elävästi sekä tuotantoeläinten oloja että niitä prosesseja, joihin eläimet alistetaan. Syötäväksi kasvatetuissa on niin faktaa kuin näkemystä, ja Lappalaisen omat havainnot tuotantopaikoilta ovat tarkkoja.

Syötäväksi kasvatetettujen maltillista, faktapainoitteista otetta olen kaivannut paikoin tulehtuneeseen suomalaiseen keskusteluilmapiiriin ruoan tuotannosta ja tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Liian usein olen lukenut ruoan eettisyydestä tekstejä, joissa on paljon yleviä näkemyksiä ja vähän villoja. Lehtiartikkelimainen kirjoitustyyli sopii aiheeseen kuin kuin sialle ottatukka, ja selkeän jäsennyksen ansiosta kirjaa on helppo käyttää hakuteoksena myöhemminkin. Kirjan lopussa Lappalainen tarjoaa "remonttilistan suomalaiselle maataloudelle" ja esittää parannusehdotuksia koko ruokaketjulle eli niin tuottajille, ruokayhtiöille, vähittäiskaupalle kuin kuluttajille.

Ääneen pääsevät myös tuottajat eli he, jotka eläinten parissa päivittäin todella työskentelevät. Ruoantuotanto herättää intohimoja, ja täytyy ihailla omilla nimillään esiintyvien maatalousyrittäjien rohkeutta, sillä julkisuuteen uskaltautuvat tuottajat saavat varautua niin vihapostiin kuin kansalaisaktivistien omavaltaisiin, yön pimeydessä tehtyihin "tarkastusiskuihin". Kirjassa tuottajista ei yritetä tehdä sen enempää sankareita kuin konnia.

En kuitenkaan suosittele kirjaa lounasseuraksi tai unikirjaksi, sillä Syötäväksi kasvatetut sisältää yllin kyllin verisiä yksityiskohtia. Hiilidioksidilla tainnutetut kanat otetaan hengiltä silppurissa, ja lehmät tainnutetaan jonkin sortin naulapyssyllä ennen kurkunleikkausta. Erityisesti hirvitti, miten urosporsaat kastroidaan tekemällä viilto peppunahkaan, minkä jälkeen "pähkinät" puristetaan ulos ja haava jätetään auki.

Kuolema kuitenkin kuuluu lihansyöntiin. En tiedä, tekevätkö koululaiset nykyään opintoretkiä maatiloille, mutta mielestäni lapsille tai nuorille tulisi näyttää ainakin videolta, millaisissa oloissa ruokamme kasvaa ja kuinka tuotantoeläimeltä otetaan henki pois. On ihmisiä, jotka syövät kalapullia, mutta pitävät pöytään kannettua savukalaa makaaberina.
....

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut.
En ole elänyt lapsenuskossa, että possut kylpevät päivät pitkät pellonlaidan mutakuopassa ja lehmät käyskentelevät kesäyönä koivumetsässä. Silti tuntuu yllättävältä, miten teollista – siis viimeisen päälle suunniteltua ja toteutettua – tuotantoeläinten elämä on. Eläin on yksikkö tarkkaan hiotun tuotantoketjun raaka-ainetta alusta loppuun. Tätä kuvaa hyvin broilerin muutaman viikon pituinen elämä. Broileritilalla lintujen paino punnitaan jatkuvasti ja tuottajat pitävät kirjaa vedenkulutuksesta, lämpötilasta, ilman suhteellisesta kosteudesta ja jopa jalkapohvien vaurioista. Direktiivi säätelee juomalaitteita, ilmanvaihtoa, valaistusta ja melutasoa.

Lappalainen muistuttaa, että tuotantoeläinten hyvinvointi ei ole erillään muusta ruokateollisuudesta. Tuottajille eläintenpidossa on aina kyse elinkeinosta. Tuottajia on helppo etelän vegemestoista demonisoida, mutta todellisuudessa on tuottajien etu, että eläimet voivat hyvin. "Kana on pirun herkkä eläin, se kertoo muninnallaan miten sillä menee", eräs kanalan pitäjä kertoo.

Teollisesta otteesta huolimatta tuotantoeläinten pidossa on kyse inhimillisestä toiminnasta. Lehmiä pitävä tilallinen sanookin, että "lehmät tekee mulle palveluksia ja mie niille". Lappalainen kirjoittaa, kuinka "yrittäjämäisyys, ammattimaisuus, hyvä työmotivaatio ja eläinten hyvä kohtelu kytkeytyvät yhteen". Osalle tuottajista eläinten hyvinvointi on itseisarvo, toisille hyvinvoinnin perustana on rahallinen hyöty. Tutkimustietojen valossa näyttäisi selvältä, että huonosti voivat eläimet ovat myös huono bisnes. Esimerkiksi sikatiloilla hoitajan asenteet näkyvät laskeneena porsaskuolleisuutena, lypsykarjatiloilla tuottajan motivaatio ja eläinten yksilöllinen kohtelu suurempana maitotuotoksena. Raha puhu eläinten hyvinvoinnissakin. Jos tuottaja ei tienaa, hän ei myöskään voi tehdä eläinten olosuhteita parantavia investointeja vaikka haluaisi.

Kirjan perusteella jäin käsitykseen, että lehmien ja sikojen olosuhteissa on yleisesti vähemmän ongelmia kuin kanojen ja broilerien. Tämä on tärkeä havainto sikäli, että kuluttajat ovat viime vuosina siirtyneet punaisesta lihasta kanan- ja broilerinlihaan. Yleisesti ottaen uudemmilla ja isommilla tiloilla eläinten asiat ovat paremmin kuin vanhoilla ja pienillä tiloilla. Uusissa rakennuksissa on entistä paremmat lannanpoistojärjestelmät, koneellinen ilmanvaihto ja ruokintajärjestelmät ja eläimille ylipäätään enemmän tilaa. Uusin tekniikka on käytössä maaseudullakin. Esimerkiksi MobiAmmu on älypuhelinsovellus, jonka avulla viljelijä voi lukea ja tallentaa eläinten tietoja ja tapahtumia kätevästi eläinten luona.

...........

Mitkä sitten ovat polttavimpia hyvinvointiongelmia suomalaisilla eläintiloilla? Broilerien kohdalla se on jalostus, jonka takia linnut kasvavat mieletöntä vauhtia. Jalostus aiheuttaa myös sen, että linnut syövät itsensä nopeasti hengiltä, ellei niiden saamaa ravintoa rajoiteta. Käytännössä broilereita pidetään siis koko ajan nälässä, mikä aiheuttaa niille turhautumista ja aggressiota. Nopea kasvu aiheuttaa lisäksi luunmurtumia, vesipöhöä ja sydänkuolemia.

Sikaloissa huonoimmat olot ovat emakkosioilla, jotka toimivat "synnytyskoneina" porsaille. Emakot eivät pääse juuri liikkumaan eivätkä rakentamaan pesää porsailleen. Virikkeenä emakolla on vain metalliketjun palanen, jota se voi natustaa. Kun porsaat on muutaman viikon sisällä vieroitettu, emakko hedelmöitetään heti uudestaan. Sioille on muutenkin tarjolla vähän puuhaa, vaikka ne luonnossa viettäisivät tuntikausia tonkimiseen ja ruoan etsimiseen. Turhautuneena siat mm. pureskelevat toistensa saparoita poikki. Ikävältä tuntuu myös se, että karsinoissa siat joutuvat tekemisiin toistensa ulosteiden kanssa. Luonnossa siat eivät ikinä syö ja kakkaa samoissa paikoissa, sillä sika on siisti eläin.

Lehmien tilanne vaikuttaa kaikkein parhaimmalta. Vasikoiden korkea kuolleisuus on saatu laskemaan ja nyt pitäisi keksiä, miten vasikan eroahdistusta emosta voitaisiin lievittää. Kivuliainta lehmän elämässä on sarvien nupoutus, jossa tulikuumalla kolvilla poltetaan sarvien alut. Tämä tehdään yleensä ilman puudutusta, ja vasikka kärsii pitkäaikaisesta, kolmannen asteen palovammojen aiahuettamasta kivusta. Selvä hyvinvointiongelma on myös parsinavetat, joissa lehmät voivat talvisaikaan liikkua jopa vähemmän kuin virikehäkissään oleva kana. Onneksi suurin osa uusimmasta navetoista ovat pihattoja, joissa lehmät pääsevät kävelemään vapaasti. 

Niin laiminlyöntejä kuin selviä eläinsuojelurikkomuksia ilmenee myös Suomessa. Erilaisiin epäasiallisuuksiin syynä voivat olla vanhat tavat, kiire tai suoranainen välinpitämättömyys, mutta myös traagisemmat ihmiskohtalot, kuten tuottajan voimien uupuminen tai alkoholismi. Luin Lappalaisen kuvaamia olosuhteita pienellä varauksella, sillä luulen hänen vierailleen ns. lippulaivatiloilla. Tuottajat, elintarvikeyritykset ja etujärjestöt ovat hyvin tarkkoja siitä, missä valossa eläinten oloja Suomessa kuvataan ja kuka tiloille ylipäätään pääsee. Lappalainen itse todistaa sähköpiiskan käyttöä nautojen ohjailussa teuraalle, minkä ei pitäisi olla käytäntönä.

Kenenkään intresseissä ei ole eläinten kärsimys. Erimielisyyttä on siitä, mitkä tuotantoeläinten olosuhteiden tulisi vähimmillään olla. Syötäväksi kasvatetut on salaviisaasti isänmaallinen, sillä vaikka suomalaistilat eivät suinkaan ole täydellisiä, tilastojen valossa eläinten asiat ovat niissä paremmin kuin Etelä-Euroopassa. Myös eläintenkuljetukset ovat kotimaassa suhteellisen lyhyitä. Suomalaisen elinkeinon nitistäminen tuo siis pöytiin yhä enemmän lihaa, jonka tuotannossa eläinten hyvinvointia ei ole huomioitu keskimäärin yhtä hyvin kuin kotimaisilla tiloilla.

....

Syötäväksi kasvatettujen eettinen pihvi on siinä, että se panee lukijan väkisinkin pohtimaan lihansyönnin mielekkyyttä. Lappalainen esittää muutaman kerran kyselytietoja, joissa kerrotaan miten ihmisten mielestä asian pitäisi olla, mitä he aikovat tai mitä he voisivat tehdä. Kurtistan aina kulmakarvoja, kun näen tällaisia hyvänmielen tilastoja. Tosiasia on, että lihan kulutus kasvaa Suomessa edelleen. Lihaa kulutettiin vuonna 2011 henkeä kohti keskimäärin noin 78 kiloa, kun mukaan lasketaan myös riista ja syötävät elimet. Sianlihan kulutus kasvoi lähes viisi prosenttia ja siipikarjanlihan puoli prosenttia. Naudanlihan kulutus on pysynyt lähes paikallaan.

Myös maailman mittakaavassa lihan kulutus kasvaa elintason noustessa mm. Kiinassa. Tämä on vakava ympäristöongelma, sillä maito- ja lihakarjatalous aiheuttaa jo nyt enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin liikenne. Maailman metaanipäästöistä lähes kaksi viidennestä tulee lihankasvatuksesta. Lihakarjan laiduntaminen vie runsaasti maapinta-alaa, jolla voitaisiin kasvattaa erilaisia kasvilajikkeita, joilla ruokkisi suuremman joukon ihmisiä ja todennäköisesti terveellisemmällä tavalla kuin naudanlihaa syömällä.  

Lihansyönnin eettisyydestä on tietenkin vain fennovegaanin ojentajalihaksen mittainen matka eläinten oikeuksiin. Syötäväksi kasvatetut ottaa osaa eläinoikeuskeskusteluun "näytä, älä selitä" -tyylillä, mikä on aivan perusteltu näkökulmavalinta. Lukija saa vetää omat johtopäätöksensä. Tehdyn valinnan takia pohdiskelu eläinten hyväksikäytön oikeutuksesta jää väkisin hyvin ohueksi. Perusteluja haetaan eläinetiikan guruilta kuten Peter Singeriltä ja Tom Reganilta sekä Suomessa eläinoikeuskysymyksiä näkyvästi pohtineelta Elisa Aaltolalta. Heidän näkemyksen eläinoikeuskysymyksiin ovat varmasti uraauurtavia, mutta yksipuolisia.

Eläimet ovat tuntevia, sosiaalisia ja jopa empaattisia olentoja. Englantilainen utilitaristifilosofi Jeremy Bentham pohdiskeli jo pari sataa vuotta sitten ihmisen oikeutta hyödyntää eläimiä omaksi edukseen: ”Kysymys ei kuulu, ajattelevatko ne tai puhuvatko ne, vaan kärsivätkö ne?” Historiallisesti eläimiltä on puuttunut "järki", jonka perusteella ihminen oikeuttanut eläinten mielivaltaisenkin kohtelun. Tämäkin erhe joudutaan myöntämään ja korjaamaan. Tietomme eri eläinlajien kognitiivisista kyvyistä kasvaa jatkuvasti, ja luultavasti monia nykyisiä käsityksiä eläinten älyllisestä potentiaalista pidetään tulevaisuudessa primitiivisinä. Samalla joudutaan tarkistamaan eläimen ja ihmisen välistä rajanvetoa aivan kuin Charles Darwin teki 1800-luvulla. Espanja saattaa olla edelläkävijä.

Eläinten oikeuksien perimmäinen ongelma on, että oikeus ja kaikki siihen liittyvät merkitykset ovat puhtaasti ihmisen luomia. Oikeus on aina ihmisten välinen suhde. Vain ihminen voi olla oikeussubjekti, jolla on juridisia oikeuksia ja juridisia velvollisuuksia. Oikeuskelpoinen subjekti sen sijaan ei aina ole oikeustoimikelpoinen. Lapset, vaikeasti vammaiset, mielenterveyspotilaat tai dementikot eivät pysty puhumaan puolestaan tai tekemään kaikkia itseään koskevia päätöksiä, mutta heille kuuluvat silti kaikki ihmisoikeudet. Käyn ikävän lähellä natsikorttia, mutta pidän vaarallisena jos ilman oikeustoimikelpoisuutta olevia ihmisyksilöitä käytetään perusteena sille, että eläimillekin tulisi kuulua samanlaisia oikeuksia.

Puhe eläinten oikeuksista viekin äkkiä käsitteelliseen ja moraaliseen hetteikköön. Eläimet voivat olla oikeuden kohteita, mutta niiden näkeminen toimijoina on yhtä hullunkurista kuin nähdä pingviinejä jäätelönmyyjinä. Eläinten maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei oikeaa eikä väärää. Olisi absurdia ajatella, että eläinten kesken olisi tehty jonkinlaisia yhteiskuntasopimuksia tai niiden kesken vallitsisi moraalikoodistoja sen enempää kuin oikeusjärjestelmää. Kaikki pohdinta oikeuksista alkaa ihmisestä ja päättyy ihmiseen. Yksikään eläin ei osallistu siihen.

Katselin hiljattain dokumenttia Australian suistokrokotiileistä, jotka ovat tuhatkiloisia, yllättävän älykkäitä petoja. Wallabit ovat samoilla alueilla eläviä kengurueläimiä, jotka syövät kasviksia ja joutuvat toisinaan krokotiilien kitaan. Jos suistokrokotiilit kutsuisivat wallabin joensuistoon oikeusfilosofiseen neuvonpitoon, kehottaisin wallabia olemaan menemättä. Suistokrokotiilit tappavat toisinaan myös ihmisiä, mutta kukaan ei pidä krokotiilin kolttosia moraalittomina. Kukaan ei kysy, mikä on krokotiilin vastuu! Keskiajalla eläimiä toki syytettiin ja tuomittiinkin oikeusistuimissa. Aiheesta voi lukea lisää Hannele Klemettilän kirjasta Keskiajan julmuus (Atena, 2008).

Eläinten "oikeuksien" puuttuminen ei tarkoita, etteikö ihmisellä olisi vastuita ja velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Lisääntynyt ymmärryksemme muista elävistä luontokappaleista pitäisi kiihdyttää keskustelua siitä, millä tavalla kohtelemme tuotantoeläimiä. Uskallan veikata, että monia nykyisiä tuotantoeläinten kohtelun tapoja pidetään barbaarisina sadan vuoden päästä.

Puutun lopuksi vielä pieneen sivujuonteeseen ruoan eettisyyskeskustelussa. Olen toistuvasti kuullut väitteen, että metsästämällä hankitun lihan syöminen olisi eettisempää kuin teollisesti kasvatetun lihan syöminen. Riistalihan eettisyyttä tuotantolihaan verrattuna perustellaan sillä, että metsässä pölistellyt eläin sai elää lajityypillisen elämän kun taas tuotantoeläimet lusivat elämänsä ihmisen rakentamissa tiloissa (jotkut eläinaktivistit vertaavat niitä vankiloihin, toiset keskitysleireihin). Toinen peruste on, että liha on itse hankittua, eli saalistusta ja tappamista ei ole ulkoistettu.

Pidän tällaista argumentointia sympaattisena mutta laihanlaisena nimenomaan eettisyyden näkökulmasta. Täydellisessä maailmassa söisimme polkupyörämatkan päässä lähiluomutilalla kasvaneita kotieläimiä, kasviksia ja metsästä itse hankkimaamme riistaa. Nykyinen ruoan kulutus ja väestömäärä ovat kuitenkin sitä luokkaa, ettei tällainen ruokatuotanto ole realismia. Metsästys on siinä mielessä valikoituneiden harrastus, että kaikki (tai edes suuri joukko) eivät voi mennä metsään hankkimaan "eettistä lihaa". Riistalihaan liittyvät eettiset valinnat ovat siis riippuvaisia siitä, että muut tekevät epäeettisiä valintoja. Siksi riistalihan eettisyydellä leveilyssä on aina moraalisen hurskastelun sivumaku.

Toinen, periaatteellisempi kysymys on tietenkin se, onko ihmisen sopivaa tappaa ravinnokseen muita eläviä luontokappaleita, olivat ne sitten hyönteisiä, kaloja, lintuja tai nisäkkäitä. Metsästyksessäkin eläin menettää henkensä. "Meat is murder", kuten Englannin surumielisin kukkopoika Morrissey lauloi 1980-luvulla. Metsästäjä on tehnyt valinnan, että hänen vatsansa täyttäminen on tärkeämpi asia kuin eläimen henkikulta. Metsästys on toki hieno harrastus, ja riistaliha todella hyvää. Sitä voidaan perustella myös tolkullisilla syillä, kuten (hieman raamatulliselta kalskahtavalla) lajikannan säätelyllä eli vaikkapa hirvionnettomuuksien vähentämisellä.


Kirja-arvio. Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (Atena 2012).

8. marraskuuta 2012

Mies, kasvata viikset ja emansipoidu!

Viiksien kasvattaminen on vapautumista miehelle asetettujen vaatimusten ikeestä.


Marraskuussa rokkitähdet, urheilijat ja hipsterit (eli AD:t, fiksipyörän omistajat, tiskijukat ja free-toimittajat) kasvattavat viikset. Tällä Movember-tempauksella kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen ja lisätään tietoisuutta miesten terveyteen liittyvistä asioista. Movember-liike sai alkunsa Australiasta vuonna 2003. Idea on periaatteessa yhtä hauska kuin Utan byxor -bileet, joissa ihmiset ovat ilman housuja.

"Haloo? Onko Selleckillä?"
Ensin hieman yleistä asiaa viiksistä. American Mustache Institute on lajitellut viiksityylejä. Niillä on tuttuja hellittelynimiä kuten pensselit, (kala)puikot, kahvat ja mursut. Nuorempi sukupolvi on ilahduttavasti elvyttänyt perusmalleja dandympia viiksityylejä, vaikka niiden käytössä onkin ulkokohtaisuuden makua. Vaikka nuori helsinkiläisherrasmies käyttäisi 1800-lukulaisen ranskalaisen aristokraatin viiksimallia, hänestä ei silti tule ranskalaista aristokraattia. 

Vain hammasharjamalli on edelleen pannassa. Hammasharjamalli tunnetaan paremmin ns. Hitler-viiksinä. Aatun jälkeen samaa viiksityyliä on julkisuudessa käyttänyt vain Suomen Tietoviisas -finalisti, lehtori Lauri Ranta. Hitlerilläkin meni aikaa omannäköisen viiksityylin löytymiseen, ja vielä 1920-luvulla hänellä oli perinteikäs preussilainen malli käytössä. Toivon, että hammasharjamalli voitaisiin jo rehabilitoida. Olemme sen velkaa koomikkojen kuninkaalle Charles Chaplinille. Emme voi syyttää viiksiä Hitlerin tekemistä hirmutöistä. Viikset ovat rakkauden asialla.

Mikä viiksissä kiehtoo? Viikset ovat miehisen elinvoimaisuuden toteemi. Ilman viiksiään Tom Selleck, Burt Reynolds ja Lemmy Kilmister olisivat vähemmän vitaalisia, vähemmän äijiä. Tässä todisteeksi kuvagalleria kuuluisista viiksimiehistä ilman viiksiä. Voi havaita, että niin Dalista kuin Che Guevarasta puuttuu näissä kuvissa miehistä dynamiittia. Viiksien peittelemätön maskuliinisuus on tietenkin tarkoittanut, että ne ovat aikuisuuden, vallan ja voiman symboleita. Monilla historian suurmiehillä on ollut komeat viikset, mainittakoon vaikka Itävalta-Unkarin keisari Franz Ferdinand, Josif Stalin, kansainvälisen politiikan viiksihistoriaa voi lukea täältä. Suomessa muun muassa presidentit P.E. Svinhufvud, Kyösti Kallio ja C.G.E. Mannerheim ovat olleet viiksimiehiä. Läntisessä maailmassa viikset eivät ole olleet muotia sitten 1970-luvun, jolloin valokuvista päätellen kaikkien miesten ylähuuleen oli liimattu kuollut jyrsijä. Muissa kulttuureissa viikset ja parta ovat edelleen aikuisen miehen perusvaruste.

Viikset ovat vahvasti eroottiset, jopa pornografiset. Kaikki tietysti tunnistavat homokuvaston viiksekkään ja koppalakkipäisen arkkityypin. Heterokulttuurissa viiksien pornahtavuus voi olla peräisin saksalaisesta aikuisviihteestä. Ja ovathan maailman kuuluisimmat meisselimiehet John Holmes (1944-1988) ja Ron "Orava" Jeremy viiksimiehiä (sic!) perinteikkäimmästä päästä. Suomalaisia maailmanluokan rakastajia ovat olleet esimerkiksi Seppo Hovi ja Viktor Klimenko, viiksimiehiä molemmat. Eurooppalaisen naapurisovun hengessä muistutan, että Saksan ohella Ranskassa on tehty viiksielokuva. Kyseisen elokuvan nimi on Viikset (La Moustache, 2006), ja se kertoo miehestä, joka ajaa viiksensä eikä kukaan huomaa. Mies ajautuu kriisiin.

...

Viiksien ja viiksimiesten tilanne huolestuttaa minua. Väitän, että viiksien yhteiskunnallinen status on laskenut. Aiempina vuosikymmeninä viikset olivat herrasmiehen asuste, kasvojen kruunu. Pikkuhiljaa viikset ovat valahtaneet alempien sosiaaliluokkien miesten tunnuspiirteeksi. Viikset on leimattu junttimaisiksi, niitä pitävät piirikuntatason äijänköriläät: autokauppiaat, raksamiehet ja raviohjastajat. Huulipartaa kutsutaan paskaringiksi tai puhutaan halveksivasti amisviiksistä. Viiksistä on tullut likaiset, ne tuovat mieleen seksuaalisen häirinnän, tissihuumorin ja rakennusteollisuuden. Muhevat viikset eivät enää herätä isällistä luottamusta, vaan epäilyksen siveettömyydestä.

Movember-kampanja on hyväntahtoinen viiksien kunnianpalautus mutta myös ilmiselvän ironinen – eihän kukaan nuorimies nyt vakavissaan pitäisi naamassaan viiksiä ympäri vuoden. Viiksien kasvattaminen on hassuttelua sosio-ekonomisella asemalla. Vaikkei siihen liity tahallista pahansuopuutta, näkisin että kyseessä on silti menestyneempien miesten kevyt läpsäisy poskelle heikommin pärjänneille miehille. Tässä olisi miesaktivisti Henry Laasaselle tutkimussarkaa. Siksi en voi koko sydämestäni innostua movember-kampanjasta. Jotkut miehet käyttävät viiksiä ihan arkenakin, enkä halua nauraa heille kahdeksan euron mannermaisen laatuolueni takaa.

Edellä kirjoitettu ei tarkoita, ettenkö näkisi movember-kampassa enemmän positiivista kuin negatiivista. Viiksien kasvattamisessa on näet mahdollisuus johonkin syvällisempään kuin vain sinänsä kunnioitettavaan hyväntekeväisyystempaukseen. Viikset edustavat jälkimodernille miehelle viimeistä vapauden pyrintöä. Miehen elämä on jatkuvaa kilpailua ja kamppailua, suorituksia toisensa perään. Miehen pitää hankkia ura, perhe, auto, mökki, vene ja koira. Miehen pitää pärjätä urheilussa, seurata muotia ja tekniikan kehitystä, sivistää itseään taiteella ja tieteellä, ymmärtää taloudesta ja politiikasta, tuntea viinejä ja kokata gourmet-tason ruokaa uuden maailman elintarvikkeista. Miehen pitää rakentaa hartiapankilla talo tai istua lasikonttorissa lukemattomia iltoja saadakseen lainat maksettua. Kiitoksena tästä uurastuksesta ovat korkeat verot ja varhainen kuolema.

Viiksien kasvattaminen on vapautumista tästä miehelle asetettujen vaatimusten ikeestä. Viiksien kasvattaminen on karvojen kautta emansipoitumista. Viiksien kasvatus ei ole suorituskeskeinen laji, sillä mies ei voi juurikaan vaikuttaa kasvuvauhtiin tai viiksien tuuheuteen. Mies voi vain kuunnella viiksien kasvua. Viiksien kasvatus on myös vapautumista yhteiskunnan ulkonäköpaineista. Painojen nostaminen, tekorusketus tai tupeen käyttö on selvästi puolipakotettua toimintaa, jolla mies yrittää tehdä itsestään houkuttelevan yksilön naisen silmissä. En tunne yhtään naista, joka pitäisi viiksiä erityisen eroottisina. Uskon tämän johtuvan siitä, että viikset tuovat mieleen naisen isän tai sitten niissä on usein ruoanjämiä. Mies kasvattaakin viiksiä vain itseään varten.

Kirjoittaja osallistuu movember-kampanjaan tällä kirjoituksella, sillä hän ei itse pysty kasvattamaan kuin hennot teiniviikset. Te kaikki, jolle viikset kasvavat, olette upeita miehiä.

Lopullinen arvio: Kolme viiksikampaa ja vahapurkki.

7. marraskuuta 2012

Supervallan supermies

Suurten voimien mukana tulee suuri vastuu.


Yhdysvalloissa on valittu jälleen uusi presidentti. Onnea valituksi tulleelle Barack "Blackberry-Barry" Obamalle. Koskettava ja elämänmakuinen kiitospuhe katsottavissa esimerkiksi Yle Areenassa. Alla Yhdysvaltain presidentti arvioidaan tehtävien, voimien ja erikoiskykyjen, tunnuspiirteiden, välineiden ja varusteiden, arkkivihollisten sekä myyttisyyden avulla.


Tehtävät 

John F. Kennedy pani asioita
tärkeysjärjestykseen.
Yhdysvaltain presidentin tehtävänä on virkavalansa mukaan puolustaa Yhdysvaltain perustuslakia. Hänet tunnetaan vapaan maailman, demokratian, sananvapauden ja ihmisoikeuksien herkeämättömänä puolustajana. Tämän lisäksi presidentti kannattaa markkinataloutta ja amerikkalaista auto- ja terästeollisuutta. Vähän lopullisia pisteitä pudottaa, ettei Yhdysvaltain presidentti ole paljoakaan keskittynyt ympäristökysymyksiin tai saanut maansa sosiaali- ja terveyspuolta järkevään tilaan.

Erikoista: Presidentti Grover Cleveland toimi kaksi kertaa hirttäjänä. Presidentti Andrew Johnson oli ammatiltaan räätäli, ja hän teki itse omat pukunsa.

Pisteet: 4/5


Voimat ja erikoiskyvyt

Yhdysvaltain presidentti on maailman mahtavin mies, joka johtaa kiistatonta supervaltaa. Presidentti on armeijan ylipäällikkö, ja vuoden 2011 lopulla hänellä oli yhteensä 1 217 901 miehen voimat. Presidentti valitsee maansa hallituksen ja panee toimeen edustajainhuoneen säätämät lait. Presidentti vahvistaa lait, mutta voi myös käyttää veto-oikeuttaan ja ja palauttaa lakiehdotuksen kongressiin. Presidentin voi myös jättää ehdotuksen allekirjoittamatta. Presidentti esikuntineen valmistelee budjetin. Hän nimittää korkeimman oikeuden tuomarit eliniäksi ja lukuisia muita korkeita virastojen johtajia.

Presidentti johtaa maansa kansainvälistä politiikkaa ja ulkosuhteita. Hän voi aloittaa sotia ja lopettaa kansanmurhia. Presidentti voi kutsua kongressin koolle kiireelliseksi katsomissaan asioissa. Miinuksia tulee siitä, ettei presidentti voi itse tehdä aloitteita kongressille, ja kaikkia sotiakaan ei ole voitettu.

Erikoista: Abraham Lincoln oli ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka oli laillistettu baarimikko. James Garfield pystyi kirjoittamaan samaan aikaan toisella kädellään latinaa ja toisella kädellä kreikkaa. Teddy Rooseveltia ammuttiin kesken kampanjapuheen, mutta hän piti puheensa loppuun luoti rinnassaan.

Pisteet: 3/5


Tunnuspiirteet

Perustuslain mukaan presidentin on oltava vähintään 35-vuotias, syntyjään USA:n kansalainen ja hänen on pitänyt elää Yhdysvalloissa ainakin 14 vuotta. Yhdysvaltain presidentin tunnistaa harmaista hiuksista, tummansinisestä puvusta ja kiiltävästä kravatista. Jos presidentti vierailee sotilastukikohdissa tai kansan parissa, hänellä on lyhyt nahkatakki, farkut ja lenkkarit.

Presidentin puheet ovat usein oikeudenmukaisia, koskettavia ja mahtipontisia. Yhdysvaltain presidentti edustaa kykyämme ihmiskuntana johonkin suureen, hän edustaa toivoa ja mahdollisuutta paremmasta. Aina se ei ole helppoa, eikä aina voi onnistua. Yhdysvaltain presidentti on aina valtiomiestyylikkyyden eliittiä, ja niin pitää ollakin.

Erikoista: Presdentti Gerald Ford työskenteli mallina yliopisto-opiskelijana. William Howard Taft oli painavin presidenteistä ja jäi usein jumiin Valkoisen talon kylpyammeeseen.
Pisteet: 5/5

Välineet ja varusteet

Pakkohan se on myöntää, Yhdysvaltain presidentti on presidenttien Batman. Presidentillä on varustevyössään valtava arsenaali erilaisia apuvälineitä. Hänen saattueensa mukana kulkee aina ydinasesalkku. Laukaisuvalmiita ydinkärkiä presidentillä on virallisen tiedon mukaan yli viisi tuhatta.

Muista välineistä mainittakoon kymmenen Nimitz-luokan lentotukialusta, ja yli 5 000 erilaista lentolaitetta kuten hävittäjiä, pommittajia, kiitureita ja luotaimia. Pelkästään M1 Abrams -panssarivaunuja presidentillä on yli 8 000 sekä iso joukko erilaista tykistöä ja ohjuksia. Tarvittaessa presidentti voi käyttää niin talousapua kuin talouspakotteita. Nykyisen presidentin suosikkivekotin on Blackberry -älypuhelin, josta on presidentin käyttöön varmistettu oma huipputurvallinen versio.

Presidentin tunnetuin laite on hänen lentokoneensa Air Force One, tarkalleen ottaen malliltaan Boeing 747-200B. Lentokone voidaan tankata ilmassa, joten sen kantomatka on periaatteessa rajaton. Lentokone on aina presidentin käytössä. Siinä on myös niin maan viimeisen päälle olevat kommunikaatio- ja sodanjohtolaitteet sekä keittiö, jossa voidaan valmistaa ruokaa jopa sadalle hengelle.

Erikoista: Presidentti Dwight Eisenhower palveli armeijassa molemmissa maailmansodissa. Ulysses S. Grant poltti vähintään 20 sikaria päivässä. Grant kuoli myöhemmin kurkkusyöpään. James Garfield oli ensimmäinen presidentti, joka käytti puhelinta. Presidentti Teddy Rooseveltilla oli puujalat.

Pisteet 5/5


Arkkiviholliset

Natsit (1941-1945), Neuvostoliitto (1945-1991), Pahan akseli (2002-), al-Qaida (2001-?), budjettivaje sekä elintason ja kerskakulutuksen aiheuttama globaali ympäristökatastrofi (1973-?). Presidentti on onnistunut lyömään monia kunnioitettavia arkkivihollisiaan, mutta kuntokäyrä osoittaa valitettavasti alaspäin.

Erikoista: Presidentti Dwight Eisenhower palveli armeijassa molemmissa maailmansodissa. Presidentti Richard Nixon oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili Kiinassa.

Pisteet 3/5


Mies ja myytti

Yhdysvaltain presidentti on innostanut Hollywoodin käsikirjoittajia toinen toistaan hienompiin tulkintoihin, jan näin on vahvistettu presidenttimyyttiä. Kehun positiivista kuvaa, jonka elokuvat antavat presidentistä. Hiukan yksipuolisia ne tosin ovat. Ohessa muutamia mielestäni koskettavimpia hetkiä. Niissä presidentti taistelee ketkuja, avaruusolentoja ja politrukkeja vastaan.

"Get off my plane!" (Air Force One)
"Perhaps it's fate that today is the 4th of July, and you will once again be fighting for our freedom. Not from tyranny, oppression, or persecution, but from annihilation." (Independence Day)
"Being president of this country is entirely about character." (The American President)

Erikoista: John F. Kennedyllä väitetään olleen suhde Marilyn Monroen, Jayne Mansfieldin, Audrey Hepburnin ja Angie Dickinsonin kanssa. Harry S. Trumanin on huhuttu olleen Klu Klux Klanin jäsen. Rutherford Birchard Hayes kärsi pelosta, että hän tulisi hulluksi.

Pisteet 3/5


Lopullinen arvio:  23/30 tähteä.